Pelon maailma

En osaa oikein pelätä asioita. Tämä liittyy tapaani käsitellä asioita, jossa en yleensä suunnittele asioita pitkälle vaan improvisoin itse tilanteessa etukäteen tehdyn suunnitelman sijaan. Peruskoulussa yllätyin hieman kuullessani miten muut jännittivät luokan edessä puhumista. Hermostuin aiheesta itsekin lähinnä joukon paineen takia, mutta siihen asti en ollut lainkaan ymmärtänyt pelätä puhumista tai itseni nolaamista.

Pelkääminen on monille suorastaan elämäntapa. Yhdet pelkäävät tulevaisuuden asioita ja murehtivat pikkuasioita. Tämän kategorian ihmiset menettävät yöunia hyvin pienien yksityiskohtien takia tai tekevät paljon ylitöitä hioen jotain itselleen oleellista työasiaa tuntikausia, peläten olevansa huonosti valmistautuneita. Toiset pelkäävät maailman ilmiöitä, odottavat maailmanloppua kulman takaa antikristuksen, terroristien, meteorin tai jonkin vielä oudomman käsissä.

En sano että kaikki pelko olisi epätervettä, sillä monessa tilanteessa pelkääminen voi pelastaa hengen tai useammankin. Tervettä pelkoa on paljon. Nykyinen maailmamme on kuitenkin saturoitunut huonolla, epäterveellä ja aiheettomalla pelolla. Näillä demokraattinen yhteiskunta voidaan pitää hallinnassa ilman häiritsevien kansalaisoikeuksien ja kansalaistoiminnan häiriötä.

Pelko on näppärä hallinnan työkalu: peloissaan oleva yleisö antaa mielellään pois etujaan ja oikeuksiaan turvallisuuden nimissä. Tämä on yksinkertaista tarvehierarkiaa: hengissä selviäminen on tärkeämpää kuin mielihalujen täyttäminen. Poliittisesti pelkoja käytetään rankasti hyväkseen: annetaan yleisölle jotain pelättävää ja pelotellaan sillä, ettei oikeisiin ongelmiin tarvitsisi tarttua.

Suomessa yleisö on enemmän huolissaan homoavioliitosta kuin hyvinvointiyhteiskunnan systemaattisesta alasajosta. Amerikkalaiset pelkäävät Big Govermenttia ja terroristeja niin, etteivät huomaa miten hitaasti heidän kansalaisoikeutensa on otettu pois yksi kerralla. Keskiluokan kuolema on jäänyt Yhdysvalloissa suurilta massoilta pitkälti huomaamatta.

En sano etteivät nuo esimerkkeinä käyttämät pelon aiheet voi olla oleellisiakin, esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliiton aikaasaaminen olisi merkittävä parannus yhteen yhteiskuntamme epätasa-arvokysymyksistä. Väitän kuitenkin, että niitä käytetään pitkälti harhautuksina. Monet poliitikot tarttuvat näihin aiheisiin - joko puolesta tai vastaan - saadakseen jotain helposti polarisoivaa jota käyttää äänien kalastamiseen ja jolla välttyä ottamasta kantaa vaikeammin ratkaistaviin asioihin.

Poliitikot varsinkin vastustavalla puolella sukupuolineutraalin avioliiton kysymyksessä käyttävät juuri pelkostrategiaa: pelotellaan sillä miten heteropariskunnista tehtäisiin jotenkin toisen luokan kansalaisia, miten lapset kasvaisivat "vinoon" homoseksuaalien vanhempien alaisuudessa, miten seuraavana eläimiinsekaantuminen ja pedofilia sallittaisiin. Eikä unohdeta tietenkään jumalan raivoa. Naurettavia perusteluja, mutta näppärän herättäviä saamaan huomiota ja aikaansaamaan pelkoa asiasta joka ei oikeasti ole pelottava! Sukupuolineutraali avioliittohan pähkinänkuoressa tekee sen, että samaa sukupuolta olevat parit saisivat oikeuden kirjoittaa nimensä lappuun jossa he antavat toisilleen perimisoikeuden toistensa omaisuuteen. Ja saavat kasvattaa lapsia jotka muuten joutuisivat asumaan lastenkodeissa. Eikö kuulostakin pelottavalta?

Harmittavasti pelko on tämän päivän linja - kaikilla puolueilla ja poliitikoilla. Kokoomus pelottelee taloudellisella kriisillä, vasemmisto pelottelee nykylinjan kaatavan hyvinvointivaltion, perussuomalaiset pelottelee maita syövällä EU:lla, vihreät pelottelevat ekokatastrofilla, piraatit pelottelevat yrityshegemonialla. Positiivisia viestejä on hankala poliittisesta kentästä löytää. Toivoa ja uskoa tulevaan vakuuttavia ehdokkaita on hankala löytää ja niilläkin pääviesti on yleensä jotain negatiivista positiivisen sijaan.

Reagoimme pelkoon nopeammin ja näppärämmin. Jos kansalaiset tahtoo marssimaan jonkin asian puolesta tai vastaan, se onnistuu paremmin pelottelemalla kun turvaamalla. Tämä on hitaasti rakentanut yhteiskunnan jossa politiikka muodostuu pelkokysymyksistä ja kaupallinen uutisointi on pelonlietsontaa joka myy lehtiä paljon paremmin kuin mukavat artikkelit.

Tekstin paras ironia on tietysti se, että myös omat kirjoitukseni seikkailevat pelon tuolla puolen. Se on Tätä Päivää.

Mac OS X:n parhaat kätketyt toiminnot

Käyttöjärjestelmissä erilaisia kikkoja ja temppuja joilla tietyt asiat onnistuvat helpommin ja sitten on tiettyjä hieman haudattuja ja vähemmän tunnettuja toimintoja joilla voisi saada aikaan jotain erityisen hauskaa. Tässä on joitakin Mac OS X-käyttöjärjestelmän suosikkejani.

Ohjelmien käynnistäminen Spotlightista ilman hiirtä
Spotlight-haun voi aloittaa aina Control + Välilyönti-oikotiellä (tai Cmd + Välilyönti). Spotlight-haku avautuu ja hakuun voi kirjoittaa haluamansa ohjelman nimestä osan (esim. "saf" riittäisi Safarin löytämiseen). Hakutuloksia voi selata nuolilla ja valita enterillä. Spotlight-haku on näppärä tapa käynnistää ohjelmia joita ei tarvitse niin usein, että kuvakkeita jaksaisi jättää Dockista tilaa viemään. Spotlightin asetuksista pikapainiketta voi haluttessa muuttaa.

Kuvankaappaus
Macin kuvankaappauskomento ei ole ihan yhtä yksinkertainen painike kuin Windows-tietokoneilla, mutta kun napin oppii, toiminnosta ei voi olla tykkäämättä!
Command + Shift + 3 - kaappaa kuvan koko ruudusta.
Command + Shift + 4 - antaa käyttäjän maalata haluamansa osan ruudusta - tai käyttäjä voi painamalla välilyöntiä valita yksittäisen ikkunan ja kaapata sen kokonaan.

Kuvankaappaukset tallentuvat kuvatiedostoina käyttäjän työpöydälle. Jos haluat kuvan vain leikepöydälle, lisää Control-nappi kumpaan tahansa äskeiseen pikapainikkeeseen.


Tiedostojen selailu  ja pikakatselu Finderissa näppäimistöllä
Finderissa tiedostoja voi selata näppäimistön nuolinäppäimillä. Kansion yläkansioon voi palata Command + Ylosnuoli pikanäppäimellä. Valitun tiedoston tai kansion voi:
a. Pikakatsella painamalla välilyöntiä.
b. Avata painamalla Command + O tai Command + Alasnuoli
c. Deletoida painamalla Command + Askelpalautin

Ikkunan valinta Exposéssa
Exposé on näppärä työkalu ikkunan vaihtamiseen. Jos hiirellä ei innosta kuitenkaan valikoida haluamaansa ikkunaa, voi siihen käyttää myös nuolinäppäimiä ja valita halutun ikkunan välilyönnillä tai enter-painikkeella.

Hiirieleet ja aktivointikulmat
Uusissa Applen kannettavissa on näppäriä hiirieleitä toimintoja varten. Vanhempiin mäkkeihin ei niitä saa, mutta aktivointikulmat ajavat lähes saman asian: voit määrittää eri toimintoja tapahtuvan kun hiiren kursori siirretään johonkin ruudun nurkista. Aktivointikulmien määritys löytyy järjestelmäasetuksista Dashboard ja Exposén alta. Aktivointikulmaan voi esimerkiksi määrittää Exposén tai näytönsäästäjän käynnistymisen.

Muita parhaita näppäimistökomentoja: 
Ohjelman sammuttaminen: Command + Q, sammuttaa aukiolevan ohjelman - ei siis vain sulje ikkunaa. Ikkunan sulkeminen onnistuu vastaavasti Command + W-painikkeella valtaosassa ohjelmista (joissain ohjelmissa Command+W tosin sulkee avoimen välilehden).
Ohjelman pakotettu sulkeminen: Command + Alt + Escape avaa ikkunan josta toimimattoman ohjelman voi pakottaa hengiltä. Macitkin kaatuilevat.

Windows 7:n parhaat kätketyt toiminnot

Käyttöjärjestelmissä erilaisia kikkoja ja temppuja joilla tietyt asiat onnistuvat helpommin ja sitten on tiettyjä hieman haudattuja ja vähemmän tunnettuja toimintoja joilla voisi saada aikaan jotain erityisen hauskaa. Tässä on joitakin Windows 7-käyttöjärjestelmän suosikkejani. Osa toimii myös muissa Windows-alustoissa.

Ohjelmien käynnistys haulla
Paina Windows-nappia (se lippunamista Ctrl:n ja Altin välissä) jolloin Käynnistä-valikko avautuu. Kirjoita pari kirjainta haluamasi ohjelman nimeä ja valitse hakutuloksista Enterillä haluamasi.

Asetusten haku
Kuten edellä ohjelmien käynnistys haulla, mutta kirjoita hakuun jokin asetus (esim. "hiiri") ja pääset asetuksiin suoraan Käynnistä-valikon kautta.

Ohjelmien käynnistys pikapainikkeella
Painamalla Windows-nappia ja mitä tahansa numeroa voit aktivoida näytön alalaidan tehtäväpalkin ohjelmista sen jonka järjestysnumero painamasi numero on. Esimerkiksi alla olevassa kuvan kaltaisessa tehtäväpalkissa Internet Explorer käynnistyisi Win+1, Outlook Win+3 ja Mediasoitin Win+5-painikkeilla. Jos Win-painike pidetään pohjassa, numeroa painelemalla toistuvasti voidaan vaihtaa ohjelman ikkunasta toiseen kuten Alt+Tabilla.





Ongelmatilanteiden nauhoitin
Windows 7:n mukana tulee ohjelma jolla voit nauhoittaa tekemäsi prosessin ja lähettää sitten esim. tekniseen tukeen automaattisesti generoidun nauhoitteen tästä! Tämä ominaisuus on hieman hankala löytää: avaa käynnistä-valikon haku ja kirjoita sinne hakusana psr ja ohjelma psr.exe-pitäisi ilmestyä.


Ohjelma on erittäin helppo käyttää: valitse Aloita tallentaminen ja sitten tee toiminnot mitä nauhoitukseen haluat mukaan. Kun lopetat nauhoittamisen tallentuu tehdyt asiat kuvankaappauksineen erilliseen zip-tiedostoon, jonka voi sitten lähettää eteenpäin tukihenkilölle tai vastaavalle.

Luotettavuushistoria
Tuntuuko että jokin  on tehnyt Windowsista epävakaan? Tarkista luotettavuushistoriasta mikä! Hakusanalla "luotettavuus" löydät Windowsin käynnistävalikosta Luotettavuushistorian jonka kautta näemme graafisesti miten tietokone on pysynyt pystyssä ja kun luotettavuuskäyrässä (se sininen viiva) näkyy notkahduksia, voimme selvittää samalla mitä kyseisenä päivänä on tapahtunut.



Nuolinapit ja hiiren käyttö Alt+Tabissa
Vanha Windows-kikka on siirtyä Alt + Tab-näppäimistökomennolla ohjelmasta toiseen. Jos ohjelmia on kuitenkin useita auki, Tabia joutuu painelemaan useasti. Haluttu ikkuna voidaan valita nopeammin hiirellä napsauttamalla tai nuolinäppäimillä (Alt-nappia edelleen pohjassa pitäen luonnollisesti).



Muita parhaita näppäimistökomentoja:
Pikainen lukitseminen: Windows + L - lukitsee tietokoneen ilman erillisiä valikoita.
Ikkunan asettelu: Windows + Mikä tahansa nuolinäppäin. Ikkuna vasemmalle, oikealla tai täyden ruudun tilaan.
Kaikkien ikkunoiden pienennys: Windows + D. Sama oikotie myös palauttaa kaikki.
Muiden kuin nykyisen ikkunan pienennys: Windows + Home. Pienentää siis aktiivisen ikkunan takana olevat ikkunat, mutta ei aktiivista ikkunaa! Sama oikotie myös palauttaa pienennetyt.

Tässä omat suosikkini. Tiedätkö parempia?

Avomielinen skeptikko

Huom: tämän kirjoituksen aikana viittaan skeptisyydellä tieteelliseen skeptismiin, enkä klassiseen skeptisyyteen. Jos termi tieteellinen skeptisyys ei ole tuttu, lue ensin vaikkapa:

Skeptisyys herkästi tuomitaan ahdaskatseiseksi tai jotenkin rajoittuneeksi maailmankuvaksi. Käsketään ajattelemaan asioita laajemmin ja avaamaan mieltään, mikä jaksaa ärsyttää allekirjoittanutta aivan loputtomasti. Tällaiset käskyt ovat kaikki luonnollisesti pelkkää sanahelinää ja skeptikko lienee tässä keskustelussa ainoa joka ajattelee asioita laajemmin tai avaa mieltään.

Skeptikko ei ole henkilö joka kieltäytyisi uskomaan asioihin. Skeptikko uskoo moniin asioihin, mutta vain silloin kun uskomiseen on syytä. Esimerkiksi voin tässä ja nyt sanoa ettei homeopatia toimi: se ei perustu mihinkään edes etäisesti tieteelliseen, eikä sen tehosta ole mitään näyttöjä jotka ylittäisivät lumelääkkeiden tehoa. Kun kuulin ensimmäistä kertaa homeopatiasta, selvitin mistä on kyse ja luin asiasta tietoa luottamistani lähteistä. En löytänyt uskottavia todisteita puolesta, mutta paljon vastaan. Näiden tietojen perusteella muodostin mielipiteen: homeopatia on huijausta. Olenko ahdasmielinen esittäessäni tämän väitteen? Ensinäkemältä näin voisi luulla, mutta näin ei todellakaan ole.

Väitän tämän olevan pikemminkin todiste avomielisyydestäni, sillä kykenin muodostamaan oman mielipiteeni todisteiden perusteella. Se että uskoisin kaiken mitä minulle sanotaan ja väitetään ei mielestäni ole erityisen avomielistä, vaan enemmänkin järjetöntä (ja jos olet eri mieltä, minulla olisi sinulle Ihmerohtoa myytävänä! Parantaa hiustenlähdön, kupan, mielenvikaisuuden, ahdistuksen, hikoilun, hikan, pidentää miehuuttasi, kasvattaa rintojasi, saa karvat kasvamaan oikeisiin paikkoihin, poistaa karvat, täyttää veroilmoituksen ja maksaa vielä lisäkivana kaikki velkasi! Et usko, millä perusteilla?).

Skeptikko ei hylkää väitteitä ilkeyttään tai kyynisyyttään. Skeptikko punnitsee todisteet ja hyväksyy väittämän joka voidaan tehdä toteen. Skeptikko on myös valmis hylkäämään väittämän tai oletuksen jos todisteet ovat sitä vastaan. Tämä on mielestäni suurin avoimen mielen merkki: kyky hyväksyä ja hylätä väittämiä niiden todistearvojen mukaan.

Edesmennyt Carl Sagan esitti loistavassa Demon Haunted World-kirjassaan  Baloney Detection Kit-nimistä henkistä työkalulaatikkoa jolla yksilö voisi arvioida erillisten väittämien totuutta tai valheellisuutta. Nämä ovat skeptisen mielen parhaita työkaluja joiden avulla miettiä ja analysoida väittämien todenperäisyyttä. Jokaisen peruskoulun opetukseen pitäisi kuulua nämä periaatteet:
http://users.tpg.com.au/users/tps-seti/baloney.html

Muistutettakoon vielä: Ateismi ja skeptisyys eivät kuitenkaan ole synonyymeja. Kaikki ateistit eivät ole skeptikkoja, eivätkä kaikki skeptikot ateisteja. On monia ateisteja jotka ovat jättäneet jumaluskot taakseen skeptisyytensä takia toki, varmasti moniakin. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätön lopputulos skeptisyyden valaisevan logiikan kanssa.

Pelaajan Manifesti

Minä pelaan. Olen ollut pelaaja jo pikkulapsesta: näin naapurin tietokoneen ja olin myyty. Leikimme tosin kaikenlaista muutakin, mutta alkeellinen tietokone alkeellisine peleineen jätti minuun pysyvän jäljen. Lapsuusikäni olen pelannut kaikkea: tietokonepelejä, konsolipelejä, lautapelejä, korttipelejä, roolipelejä, larpannutkin.

Nyt pitkällä aikuisiällä kohtaan joskus kysymyksen aikuistumisesta ja lapsellisten asioiden jättämisestä. Pitäisi olla kypsä, tehdä aikuisten asioita. Asuntolaina, lapsia, auto, häät, etenemistä töissä, ura, palkankorotuksia, useita televisioita, mökki, vene, lomaosake, hienoja illallisia muiden pariskuntien kanssa, Greyn Anatomiaa televisiosta, remontointi. En voi sanoa vastustavani kaikkia näistäkään elämän osa-alueista, mutten ymmärrä miksi joidenkin mielestä niiden pitäisi olla ne tärkeimmät - ja miksi elämän rakkaimpiin kuuluvat harrastukset pitäisi jättää jonkin mystillisen aikuisuuden takia.

Pelaan edelleen. Aikuisuuden rajoitteet tietysti jättävät vähemmän aikaa syventyä Dragon Agen kaltaisten pelieeposten ahmimiseen entiseen tapaan, ja pelikaverien ikääntyminen on tehnyt myös roolipeli-illoista hieman harvempia. Näistä huolimatta huomaan vieläkin olevani eniten elossa kun kädessäni on Xboxin pädi, kun heitän luonnollisen 20 nopalla, kun pelihahmooni paikkaa rikkinäiset välit menneisyydensä rakkaan kanssa, kun onnistun valtaamaan pellon vastapelaajalta, kun hankala pomovihollinen lopulta kaatuu tuntien yrittämisen jälkeen, kun pitkä pelikampanja tulee kyynelten täyttämään viimeiseen hetkeensä. Niinä hetkinä tietää kuka on ja kaikki on oikein maailmassa.

Pari vuosikymmentä sitten moni olisi katsonut kaltaisiamme hieman oudoksuen: kolmenkymmenen heitteillä ja edelleen leikkii lasten leikkejä. Maailma on kuitenkin kasvanut mukanani ja kaltaiseni lapsuutensa pelanneet aikuiset eivät ole innostuneita ajatuksesta lopettaa pelaamista uskottavuuskysymysten takia. Pelit ovat muuttuneet myös vuosien aikana tietysti ja huomaan harrastavani vain niitä jotka edelleen sopivat makuuni. Afrikan Tähti on vaihtunut Carcassonneen, RuneQuest on vaihtunut World of Darknessiin, Super Mario Bros on vaihtunut... no, se ei oikeastaan ole vaihtunut mihinkään, mutta ymmärtänette kaavan.

Olen pelaaja. Olen aina pelannut ja jatkan pelaamista niin kauan kun nautin siitä. En aio muuttua. En aio hävetä. Game on.

iKateellinen

Hei, olen Android-käyttäjä ja pahasti kateellinen iPhonen omistajille.

Mmmmmmmitä?!?

Pidän Android-puhelimista ja mielestäni Android on selkeämpi ja miellyttävämpi käyttöjärjestelmä kuin iOS. Lisäksi valinnanvapaus käytettävien ohjelmien kanssa on huomattavasti parempi. Applen laitteiden käytettävyydessä ei ole suuresti vikaa, mutta eivät ne suorastaan parempia ole. Miksi sitten olen kateellinen? Yksi sana: pelit.

Kuvan pylväiden koko on havainnollinen, ei perustu tarkkoihin lukuihin.
Apple on onnistunut luomaan iPhone ja iPod Touchin avulla aikamme suosituimman mobiilipelilaitteen. Hyötyohjelmissa Applen alustan johtoa ei voida pitää merkittävänä (lukumäärällinen johto on edelleen suuri, mutta oleellisia sovelluksia Androidilta ei sinällään puutu) mutta peleissä tilanne on huomattavasti heikompi: Android-alustalle tarjolla olevien pelien määrä on pienempi ja laatu heittelehtii. iPhone-käyttäjät ovat vuosia jo nauttineet upeista peleistä: Plants vs. Zombies, Monkey Islandit ja monet muut. Lisäksi iAlusta on kehittäjille helpompi: Android-puhelimien teho vaihtelee ja esimerkiksi Angry Birds-hitti (joka on saatavilla siis molemmille i-alustalle ja Androidille) on vanhemmilla tai hitaammilla Android-puhelimilla melkein pelaamiskelvoton.

Uudet Android-puhelimet ovat suorituskyvyltään toki iPhonen kanssa tasaisissa väleissä, mutta laitekannan hajanaisuuden takia kehittäjät eivät välttämättä uskalla hyödyntää tätä: jos teen hienon pelin joka pyörii vain uusimmilla puhelimilla, rajaan kaikki vanhemman Android-laitteen omistajat potentiaalisista asiakkaistani. Tästä seuraa heti ongelmia.

iPhone-laitteissa on toki myös tätä ongelmaa: iPhone 4 ja 3GS ovat tehokkaita laitteita joille tehdyt pelit eivät jaksakaan pyöriä vanhemmissa malleissa. Laitekanta on kuitenkin huomattavasti yhtenäisempi ja ongelma on näinollen pienempi. Microsoft pyrki välttämään saman ongelman Windows Phone 7 laitteissa määrittämällä minimit laitteen tehokkuudelle: Windows Phone 7-laitteen täytyy sisältää riittävän kovaa rautaa tai Microsoft ei myönnä valmistajalle wp7-lisenssiä lainkaan. Tämä veto takaa ettei halpoja Windows-puhelimia tulla näkemään aikoihin, mutta sentään laitekanta on varsin yhtenäistä.

Olen siis kateellinen iPhonen pelivalikoimalle. Ottaisin mielelläni käyttöön iPhone-laitteen, mutta siirtyminen laitteeseen operaattorin orjana ei mielestäni ole vaivan arvoista. Suomessa iPhonen ostaminen ilman operaattorikytkyä on vaikeaa ja uskomattoman kallista. Pitänee pärjätä Androidilla. En ehkä voi pelata Apinasaaren salaisuutta, mutta saampa katsoa flash-videoita haluamiltani saiteilta ilman tappelua. Ja ei tarvitse olla Applen talutusnuorassa. Ja niti-nati, nillin-nallin.

Pihlajanmarjat ja kettu, tiedättehän.

Totuus ei vaihtele 2

Kirjoitin jokin aika sitten totuuden absoluuttisuudesta ja erittäin pitkän facebook-debaatin jälkeen, päätin hieman selventää kantojani vielä. Jos aihe ei ole tuttu, lue tämä ensin:
http://tamapaiva.blogspot.com/2011/03/totuus-ei-vaihtele.html

Ensin mitä en ole väittänyt: en ole sanonut ettei ihmisillä olisi oikeutta mielipiteisiinsä. En myöskään väittänyt ettei kaksi ihmistä voisi tulkita samaa tapahtumaa eri tavoin. Kirjoitin kuinka missä tahansa tilanteessa jossa kaksi ihmistä ovat eri mieltä, vähintään toinen on yksinkertaisesti väärässä ja kuinka lause "se on totta sulle" on mielestäni mahdotonta. Reaalimaailmassa jokaiseen yksittäisen kysymykseen voidaan saada useita vastauksia, mutta lopulta vain yksi asiantila on totta. Tämä on mitä tarkoitan Totuudella, en mitään sen transendentimpaa: yksittäisen asian todellinen tila.


En väitä, etteivätkö yksittäiset kokemukset tietystä tapahtumasta voisi erota. Jos kaksi henkilöä kokee jotain ja tulkitsevat sen eri tavoilla, ei se muodosta kahta asiantilaa eli totuutta, vaan kaksi mielipidettä joista toinen (tai molemmat) on virheellinen. Tehty virheellinen havainto ei synnytä minkäänlaista uutta totuutta.

Tilanne on yksinkertainen kun teemme esimerkkejä pienistä tilanteista: pusikossa suhisee, yksi olettaa tiikeriä, toinen siiliä, kolmas aiempien kuvitelleen suhinan, neljäs sanoo että kaikki ovat oikeassa. Täysin oikeassa voi olla vain yksi, loput ovat tilanteessa kokonaan tai osittain väärässä. Jos suhinan lähdettä ei voida selvittää, voidaanko sanoa kaikkien olleen yhtä oikeassa? Ei, voimme sanoa kaikkien olevan ehkä yhtä todennäköisesti oikeassa, mutta jokin havainnoitsijoista on väärässä sillä havaitut asiat ovat ristiriidassa keskenään.

Pienissä asioissa tällainen objektiivisuus on yleensä suhteellisen helppo osoittaa: ilmiön takana on jokin tapahtuma jonka voi havaita eri tavoilla. Havainnoivan henkilön mielipide ja havainto ei kuitenkaan muuta tilannetta. Jos havainnoija päättää uskoa nähneensä tiikerin (ja ehkä luuleekin havainneensa tiikerin hahmon pensaikossa, ihmisen piirrehavainnointi on melkoisen jännä ilmiö) voidaanko sanoa sen olevan totta hänelle? Ei, maailman ilmiöitä ei muuta se millaisina ne havaitaan. Pensaassa joko oli tiikeri tai ei ollut - ja se on sama kaikille.

Joissain ilmiöissä totuuden mittaaminen ei välttämättä ole mahdollista ja päädytään tilanteeseen jossa valitaan eri vaihtoehdoista todennäköisin päättelemällä itse saatavilla olevista todisteista. Tällaisessa tilanteessa mikään yksittäinen päätelmä ei välttämättä ole ylivoimainen muihin nähden ja silloin voidaan myöntää ettei totuutta voida senhetkisten tietojen perusteella täydellä varmuudella määrittää. Se ei tarkoita että kaikki olisivat yhtä oikeassa, vaan ettei totuudesta voida olla varmoja.

Jos kymmenen henkilön illallisseurueesta yksi kuolee ja yksi on murhaaja, ei voida välttämättä näyttää toteen kuka murhan teki, muttei se tarkoita että yhdelle meistä murhaaja olisi eri henkilö kuin toiselle. Voimme olettaa ja uskoa niin, mutta murhaajan identiteettiin se ei vaikuta. Joku on väärässä, joku oikeassa, mutta jos emme kykene selvittämään totuutta, ei se tee kaikista murhaajia toisilleen, eikä se hävitä tapahtunutta murhaa. Emme vaan tiedä mitä on tapahtunut riittävän hyvin. Tässä tilanteessa eri ihmisten mielipiteet aiheesta ovat ehkä samanarvoisia, mutta tosia se ei niistä tee.

Tilanne muuttuu hankalammaksi kun siirrymme yksinkertaisista väittämistä suurempiin väittämiin: mitä on maailmankaikkeuden jälkeen tai mitä oli sitä ennen, onko jumalia olemassa, onko homoseksuaalisuus pahasta sielulle, onko sielua olemassa ja niin edespäin. Näissä monesti uskontoon liittyvissä asioissa näkee "sinun totuus, minun totuus" kortin viuhuvan, varsinkin kun kaksi eri uskontokunnan jäsentä keskustelee ystävällismielisesti. Suurissa ja metafyysisissä asioissa jokin yksittäisen asianhaaran selvittäminen voi olla äärimmäisen hankalaa, mutta se ei muuta sitä perusfaktaa että jopa maailmankaikkeuden luonteestakin puhuttaessa, joku on väärässä.

Menevätkö sielut taivaaseen kehon kuoleman jälkeen vai jatkavatko sielun reinkarnaation kehässä uusiin kehoihin? Kaksi väittämää jotka ovat suorassa ristiriidassa keskenään. Emme välttämättä voi tietää kumpi väittämistä pitää paikkaansa - jos kumpikaan - mutta joudumme tiedostomaan etteivät molemmat vaan kertakaikkiaan voi pitää paikkaa yhtäaikaa.

Totuuden subjektiivisuus on siitä mielenkiintoinen väittämä, että jotta se voitaisiin uskoa, on uskottava mielikuvien voivan muuttaa maailmaa. Uskomalla tiettyyn asianlaitaan, maailma muuttuu sen asianlaidan mukaiseksi on yksinkertaistaen se väite jonka esittää puolustaessaan subjektiivisia totuuksia.

Kun katsomme tätä varsinaista väitettä, subjektiivisen totuuden heikkous ja järjenvastaisuus tulee konkreettisesti esiin: jos uskomme subjektiivisiin totuuksiin, uskomme

a) Totuus on jokaiselle eri, eli jokaisen henkilökohtainen maailmankaikkeus ikäänkuin kupla ja siellä vallitsevat havainnoimamme ilmiöt. Todellisuudet voivat leikata toisiaan silloin kun jokin ilmiö on useammalle todellisuuskuplalle yhteinen, mutta jos jokin asia eroaa toisen henkilön mielestä, se ei ole vähemmän tosi sillä hänen todellisuudessaan se todella on totta.

b) Totuus muuttuu havaintojemme mukaan. Kun havainnoimme jotain, se muuttaa ympäröivää todellisuutta vastaamaan tätä tilannetta. Tässä vaihtoehdossa jokainen todella uskottu asianlaita muuttaa todellisuutta. Tämä vaihtoehto päätyy joko edellisenkaltaisiin todellisuuskupliin, joissa todellisuus erkanee toisesta havaintojen perusteella tai todellisuus muuttuu jatkuvasti ihmisten uskojen muuttuessa.

c) Voidaan myös väittää totuuden määräytyvän enemmistön käsitysten mukaan. Tämän väittämän mukaan todellisuus on sitä mitä suurin osa ihmisistä uskoo. Tämä tosin tarkoittaisi, että maailmaa muuttaneet löydöt ja keksinnöt ovat aluksi olleet huijauksia ja vasta suuri hyväksyntä teki niistä tosia.

Kaikki aiemmista vaihtoehdoista eivät ole välttämättä mahdottomia, mutta ne eivät kuulosta erityisen todennäköisiltä, vaikka sitäkin mielenkiintoisemmilta. Kun subjektiivisen totuuden näin purkaa rakennusosiinsa, se menettää uskottavuutensa rationaalisessa maailmankaikkeudessa. Joka tapauksessa, väittämällä totuuden olevan subjektiivinen, väittää samalla maailman toimivan jonkin aiemman mallin mukaan. En ole tietoinen mistään argumentista, mikä ei lopulta johtaisi johonkin näistä väittämistä, joten tätä ei voi pitää olkinukke-argumenttina.

Maailmankaikkeus on suuri ja monimutkainen, monesti jopa käsittämättömän monimutkainen. Maailmassa on kysymyksiä joihin ei välttämättä voida koskaan totuutta selvittää, mutta se ei tee selvitettävistä kysymyksistä sen subjektiivisempia.

Androidin käyttö pc:llä

Edellisessä kirjoituksessa neuvoin kuinka asentaa Android-virtuaalikoneeseen. Androidin  käyttö puhelimella on tietysti suhteellisen helppoa mutta tietokoneella voi ensialkuun tulla vähän ihmettelyjä. Tähän tarkoitukseen tein pienen oppaan siitä miten järjestelmään päästään sisään ja mitkä pc-näppäimistön napit vastaavat Androidin vakionappeja.

Ohjeeni siitä miten Android-asennetaan virtuaalikoneeseen:
http://tamapaiva.blogspot.com/2011/03/androidin-asentaminen.html

Sisäänpääsy: raahaa etusivun lukkokuvake ylös. Tämä avaa Android-työpöydän.


Android-puhelimissa on vaikiona neljä nappia. Nämä löytyvät vakionäppäimistöltä hieman eri paikoista:

Menu-painike: Windows-näppäimistöllä voit kutsua valikon esiin painamalla näppäimistön oikean laidan Alt Gr:n ja Ctrl:n välissä sijaitsevaa valikko-painiketta.







Paluu-painike: Escape-nappi toimii paluupainikkeena. Kun haluat palata askeleen taaksepäin, paina Escape-painiketta.

Home-painike: Alkuruutuun palauttava Home-painike on ihastuttavasti näppäimistön Home-painike. Myös Windows-painike käy.

Virta-painike: End-painike. Tätä kautta voit uudelleenkäynnistää ja sammuttaa Androidisi - sekä tietysti hiljentää sen.

Haku-painike: Tab eli sarkain näppäin.


Jos tämä ei vielä riittänyt, näppärä lista lähes kaikista Androidin näppäimistöoikoteistä voi tyydyttää tiedonjanoa:
http://www.pcworld.com/businesscenter/article/184656/android_keyboard_shortcuts_all_the_hotkeys_you_need.html

Androidin asentaminen virtuaalikoneeseen

Android-käyttöjärjestelmästä löytyy x86-prosessoreilla toimiva versio joka on näppärä asentaa omaan virtuaalikoneeseen jos Androidia tahtoo kokeilla. Käyttöjärjestelmän voi toki asentaa myös tietokoneen varsinaiseksi käyttöjärjestelmäksi, mutta tässä ohjeessa näytetään miten virtuaalikone voidaan luoda.

Päivitys: tämä ohje on pahasti vanhentunut. Voit käyttää sitä jos tarvitset Android 2.2-virtuaalikoneen. Jos kuitenkin haluat asentaa modernin Androidin, lue uusi ohjeeni:
http://tamapaiva.blogspot.fi/2016/12/nain-asennat-androidin.html

Totuus ei vaihtele

Aloitetaan sanomalla tärkein: totuus ei ole subjektiivinen. Jos kvanttien maailman epävarmuudet sivuutetaan, voidaan maailmasta sanoa sen olevan tietynlainen ja jokaiseen totuusväittämään olevan yhden vastauksen. Haemme tällä yhtä tärkeää asiaa: totuus ei ole erilainen eri ihmisille.

Väite totuuden subjektiivisuudesta nousee esiin väittelyissä. Sen nostaa lähes aina häviöllä oleva väittelyn osapuoli tilanteessa, jossa vastapuoli on kyennyt käytännössä aukottomasti todistamaan oman kantansa. Kuulemme lauseen "Se on ehkä totta sinulle" tai jonkin sen variaation. Ilmiöön törmätään myös kun selvästi väärää tietoa omaavan henkilön tunteita ei haluta loukata kun tämä on selvästi väärässä.

Totuus ei kuitenkaan ole subjektiivinen. Törmäsin tähän ilmiöön viimeksi verkkokeskustelussa homoseksuaalisuuden luonteesta, jossa eräs hyvää ehkä tarkoittava argumentoi homoseksuaalisuuden olevan valinta. Kun hänelle osoitettiin hänen väittämänsä virheellisyys ja todisteita väittämiään vastaan, hän puolustautui tukeutumalla oikeuteensa määrittää oma totuutensa erilaiseksi.

Se millaiseksi haluan uskoa maailman, ei kuitenkaan vaikuta siihen millainen maailma todellisuudessa on, vaikka kuinka yrittäisin. Esimerkkinä käyttämämme henkilö kuitenkin lopulta päätti turvautua tähän oikeuteen. Hän päätti ettei maailma toimi hänelle samalla tavalla kuin se toimii muille.

Tämä harha totuuden henkilökohtaisuudesta on ehkäpä väärintulkinta sananvapauden luonteesta. Sananvapaus, läntisten demokratioiden kulmakivi, antaa kenelle tahansa oikeuden ilmaista mielipiteensä ilman sensuuria tai vaaraa. Sananvapauden kunnioittaminen on luonut joidenkin mielissä kuitenkin oudon käsityksen, että sananvapaus ulottuisi jotenkin todellisuuden luonteeseen asti. Sananvapaus ei tarkoita, että olet oikeassa sanoessasi jotain, vaan että sinulla on oikeus sanoa se. Sananvapaus ei mitenkään suojaa älyttömiä mielipiteitä älykkäältä vastahyökkäykseltä tai pahimmillaan pilkalta.

En yritä argumentoida, etteikö kaikilla olisi oikeus mielipiteeseen - jopa huonoon sellaiseen. Mielipiteet joita faktat eivät tue ovat kuitenkin väärässä olemisen muoto. Jos päätän uskovani paitani väriksi punaisen, ei se muuta sitä seikkaa että paitani on valkoinen. Minulla saattaa olla oikeus tähän mielipiteeseen, mutta faktuaalisesti olen väärässä, eikä minulla ole mitään erillistä totuutta jonka kautta olisin oikeassa kyseisessä tilanteessa.

Virtualisointia huvin vuoksi

Olen todella tykästynyt virtuaalikoneisiin! Niille jotka eivät asiaa tunne, virtuaalikoneilla tarkoitetaan yksinkertaistaen tietokoneohjelmaa joka luo uuden tietokoneympäristön, eli tietokoneen, tietokoneen sisälle. Se mahdollistaa esimerkiksi Windows-käyttöjärjestelmän pyörittämisen tietokoneella jossa on asennettuna Mac OS tai jokin Linux-käyttöjärjestelmä, ilman että varsinaiselle tietokoneelle asennettaisiin mitään. Virtuaalikone on oma ympäristönsä emoympäristön sisällä.


Miksi sitten pidän virtualisoinnista niin kovasti? Maailmalla on monia mielenkiintoisia käyttöjärjestelmiä joita olisi mielenkiintoinen testata, mutta eksoottisen käyttöjärjestelmän toimintaan saanti oman fyysisen tietokoneen kanssa on työlästä ja epäkäytännöllistä, varsinkin kun lopputuloksen toimivuutta ei voida taata. Jokaisella ei myöskään ole ylimääräisiä tietokoneita takataskussa joille asennella kokeellisia käyttöjärjestelmiä.

Virtuaalisessa ympäristössä voi vapaasti kokeilla asioita ilman huolta varsinaisen tietokoneen tiedostojen tuhoutumisesta, eikä tarvitse miettiä miten pääsee käyttöjärjestelmästä eroon kun siitä ei enää ole kiinnostunut. Itselläni on testipenkissä tällä hetkellä Android-, Haiku ja ReactOS-käyttöjärjestelmät.

Tietysti virtuaalisista työasemista on myös etua: mahdollisuus ajaa muille käyttöjärjestelmille tehtyjä ohjelmia on yksinään jo monille ammattilaisille erityisen hyödyllinen. Itselleni työn puolesta virtuaaliset työasemat ovat merkittävä parannus moneen aiempaan käytäntöön. Ja lisäksi outojen käyttöjärjestelmien asentaminen on hauskaa!

Ja ei kun kokeilemaan! Jos virtualisointia tahtoo kokeilla, VirtualBox-virtuaalikone on helppo asentaa ja sen sisään saa puukotettua lähes käyttöjärjestelmän kuin käyttöjärjestelmän.  Sen sisään voi sitten asennella vaikka mitä:

VirtualBox - virtuaalikone
http://www.virtualbox.org/wiki/Downloads

ReactOS: Windows XP-yhteensopiva käyttöjärjestelmä
http://www.reactos.org/en/index.html

Haiku: BeOS:n perustuva käyttöjärjestelmä
http://www.haiku-os.org/

Android: Googlen Android-puhelinten käyttöjärjestelmä
http://www.android-x86.org/download

Adoben surkeat asennusohjelmat

Adoben tuoteperhe sisältää vaikka mitä ikisuosikkejani: Dreamweaver, Photoshop, Illustrator... mmm. Yksinään Photoshoppaaminen tuo aina päivään vähän iloa. Adoben ohjelmisto on yleensä peruskäyttäjien ohjelmistoja vaikeakäyttöisempää, mutta ohjelmat ovatkin yleensä suunnattu osaavamille käyttäjille. Pidän siis Adoben ohjelmistosta melkoisesti - paitsi yhdestä asiasta: niiden asennusohjelmista.

Työtietokone piti tyhjentää äskettäin ja asenteluun kuluneesta ajasta ylivoimaisesti suurin osa ajasta meni Adoben Creative Suite-pakettien kanssa. CS5-paketin asentamiseen meni neljä tuntia kahtena kahden tunnin sessiona (kahtena koska ensikierroksella ohjelmista vain osa kehtasi asentua loppuun asti). Neljä tuntia aikaa kului siihen kun asensin kymmenisen ohjelmaa tietokoneelle. En toisen kierroksen aikana uskaltanut edes käyttää tietokonetta, sillä CS-pakettien asentajat ovat menneisyydessä temppuilleet jos tietokoneeseen on kehdannut koskea kesken asennuksen.

Jokainen Creative Suite pakettihan sisältää useita Adoben ohjelmia ja on siksi etäisesti ymmärrettävää jos ohjelma ei asennu parissa minuutissa. Usean tunnin asennusaika modernilla tietokoneella on kuitenkin täysin anteeksiantamatonta. Sitten lisäksi pelleily asennusten epäonnistumisissa on aivan anteeksiantamatonta! Monesti CS-pakettia asennettaessa, vain osan ohjelmista asentaminen onnistuu ja loput on sitten asennettava uudella asennuskierroksella.

Adoben asennusohjelmat ovat siis a) hitaita b) epäluotettavia. Tämä yhdistelmä on hirvittävin asennuskokemus mihin olen tavallisen ohjelmiston kanssa törmännyt. Suhteellisuutta asiaan antaa esimerkiksi se, että itse Windows 7:n asentaminen vei vähemmän aikaa - jopa jos mukaan lasketaan Service Pack 1:n asentaminen! Mitä ihmettä Adoben asennusohjelma oikein tekee?

Ei kai tiedostojen siirtäminen paikasta toiseen voi oikeasti olla näin hankalaa?

Verdigon


Fantasiakartta maailmalle jota olen pyrittänyt eri versioina lapsesta asti. Tämä on uusin versio jonka viimeistelin vuosi sitten. Aina kun näitä näkee, tulee nostalginen olo.

Päivän kuva: tehty Suomesta..?

Ja porkkanoiden raaka-aine on... Suomi?

Päivän taustakuva: Smooth Sailing

A snap of a seagull.

Julkisuuden sietämätön keveys

Facebook, facebook... Kiitos sinun tiedot meistä ovat saatavilla aivan uudella tavalla. Mitä, jälleenkö yksi nillitys facebookin röyhkeästä tavasta julkaista kaikki yksityiset tietomme? Ehei, puhutaan muusta tällä kertaa. (Huomautettakoon vielä etten väitä Facebookin keksineen alla kuvaamiani "uusia" viestinnän muotoja. Facebook lähinnä toi ne suurten massojen huomioon ja käyttöön.)

Facebook on kaikessa hiljaisuudessa muuttunut verkon toisiksi tärkeimmäksi yksittäiseksi viestintäkanavaksi jos tärkeyttä mitataan tavoitettavuudella ja käyttäjämäärillä. Ainoa sen ylitse on yhä perinteinen sähköposti. Facebook ei kuitenkaan tee viestinnästä vain viestipohjaista, vaan muuttaa sen luonnetta kokonaan perinteisiin viestintäkanaviin verrattuna.

Se mihin haluan keskittyä on Facebookin tapa antaa suurille massoille mahdollisuus julkaista yksittäinen viesti useille piirinsä henkilöille kerralla: tehdä tilapäivitys. Tämä on mielestäni merkittävä muutos perinteiseen viestintään, jossa viesteillä yleisesti oli tarkkaan määritetty kohde. Facebookin tilapäivitys on käytännössä koko lähipiirille lähetetty massaviesti mutta kohteen puuttuminen muuttaa viestin avoimeksi keskustelukutsuksi jota kommentoimalla voidaan lähteä purkamaan joskus jopa koko kaveripiirin voimin.

Tämä kohteettomuus on kuitenkin myös tilapäivitysviestinnän heikkous: tilapäivityksistä tulee helposti ainoa viestinnän tapa, varsinkin vähemmän läheisten tuttujen välillä. Tilapäivityksen kirjoittaminen antaa illuusion siitä, että kertoisin jotain kaikille, ja vaikka sen moni ehkä lukeekin, puuttuu tästä viestintäkanavasta varsinainen ihmiskontakti joka saadaan aikaan vain tavattaessa kasvokkain. Ihmissuhteita jätetään helposti tämän kanavan varaan ja hitaasti ne muuttavat muotoaan joksikin muuksi. Mitä tilaviestinnässä tapahtuukaan?

Sanaton viestintä katoaa ihmisinteraktiosta pelkän puhelimen välityksellä, esimerkiksi ruumiinkieli ja eleet. Kun puhelimesta siirrytään pikaviesteihin tai sähköpostiin, menetetään myös äänenpainot ja jäljelle jää vain kohde ja sisältö. Kun siirrytään tilapäivitysviestintään, myös kohde viestiltä katoaa ja yhtäkkiä viestinnässä ei ole jäljellä kuin sisältö. Kaikki muut osat - ne inhimillisimmät - on viestistä riisuttu yksi kerralla.

Tee palvelus, väitä vastaan

Yksi luonteeni peruspalikoita on krooninen vastarannankiiskeys. Puolustan mielelläni lähes missä tahansa keskustelussa häviöllä olevaa näkökantaa vaikken varsinaisesti kyseistä mielipidettä jaakaan. Teen tämän yleensä koska yksipuolisessa keskustelusa jossa kaikki ovat samaa mieltä (ns. rinkirunkkaus) harvemmin saavutetaan mitään uutta tietoa tai osataan huomioida vastakkaisen kannan mielipiteitä. En yleisesti puolusta täysin mielettömiä kantoja, mutta monesti kaadan keskusteluun huomioita hyvinkin epäsuosituista mielipiteistä.

Viime aikoina olen huomannut liian usein joutuvani puolustamaan Perussuomalaisia. En voi tunnustautua kannattajaksi, mutta itseäni ärsyttää tuttavapiirini kärjistyneet ja kerrassaan virheelliset tiedot perussuomalaisista. Keskustelu jossa jokainen perussuomalaisten ehdokas ja kannattaja päätetään leimata takahikiän juntiksi joka vihaa ulkomaalaisia ja haluaa eroon EU:sta, on kärjistystä ja yksinkertaistamista. Ehkä niitä kannattajia löytyy, mutta väittelyn toisen osapuolen (oli hän paikalla tai ei) leimaaminen idiootiksi on vain keino jolla hänen mielipiteensä ja tunteensa voi ohittaa käsittelemättä itse asioita ollenkaan.

Kun asiasta keskustellaan ja jätetään huomioimatta vastustavat mielipiteet, päädytään tilanteeseen jossa omaa mielipidettä ei koskaan haasteta. Yleisesti hyväksytyn mielipiteen tai "tiedon" virheet ja ongelmat jäävät käsittelemättä. Jos mielipide haastetaan, se pakottaa ajattelemaan mielipidettä uudestaan ja perustelemaan se järkevästi - tai suuttumaan. Jos haastettu mielipide voidaan perustella ja tukea, se vahvistaa mielipidettä ja lisää sen legitimiteettiä. Haastamaton mielipide voi olla uskomatonta roskaa, mutta jos mielipiteestään pitää ja kukaan ulkopuolinen ei koskaan haastamalla pakota ajattelemaan sitä, miten voisi huomata olevansa... väärässä?

Haastamaton mielipide on vaarallinen ja koko tieteellisen ajattelun ydin on juuri tässä: mielipiteiden haastamisessa. Tieteellisessä tutkimuksessa jokainen esitetty hypoteesi haastetaan ja hyväksytään vain mikäli se kestää vertaisarvioinnin. Tieteellisen teorian kehityksessä tärkein vaihe on teorian falsifointi, jossa teoriasta kerrotaan mikä todistaisi sen vääräksi. Esimerkiksi evoluutioteorian voisi todistaa vääräksi useakin löytö: apina joka synnyttää ihmisen tai kissa joka on kehittymässä koiraksi - molemmat olisivat todisteita evoluutioteoriaa vastaan. Evoluutioteorian falsifointi on tehty hyvin perusteellisesti ja teoriaa vastustavia todisteita ei ole löytynyt.

Samalla tavalla jos väitämme että Perussuomalaiset ovat natsipuolue, syyllistymme mielipiteeseen johon kiintyy helposti, mutta joka ei ole perusteltu. Tai jos väitämme että Vihreät ovat terroristeja tai että Vasemmistoliitto on kommunistipuolue. Kaikki ovat mielipiteitä joihin kyseisestä puolueesta pitämätön henkilö kiintyy helposti. Ja jos mielipide tai ajatus on itselleen miellyttävä, harvalla on henkistä selkärankaa haastaa tätä mielipidettä. Kun koko lähipiiri on vielä samaa mieltä asiasta, väärä ja perusteeton mielipide tai olettamus saakin yhtäkkiä ansaitsemaansa suuremman kannatuksen ja muuttuu lähes kiistämättömäksi faktaksi.

Kun perustelematon mielipide haastetaan ja sen puolustaja huomaa seisovansa ohuen jään päällä, seuraa tästä yksi kahdesta: suuttuminen tai mielipiteen hylkääminen. Yleensä valitettavasti suuttuminen, sillä ihmiset tapaavat olla kiintyneitä omaan oikeassa oloonsa. (Suuttuminen väittelyssä voi toki johtua myös muista syistä, muistan itsekin monesti alkavani menettää hermoja jos väittelyn vastapuoli laukoo kehäpäätelmiä ja tunneargumentteja tai suoria valheita eikä myönnä puheitaan sellaisiksi vaikka todisteita olisikin esittää.)

Suuttuminen on reaktio jolla omaa egoa puolustetaan, sillä oma oikeassa olo on monesti omalle minäkuvalle hyvästä - kukapa tahtoisi olla väärässä. Mutta kun mielipidettään ei voi puolustaa, minkä muun puoleen enää kääntyä kuin hyökkäyksen? Tämä suuttuminen on myös monesti näppärä heijastaa omassa mielessään väittelyn vastapuoleen ja väittää tämän olleen loukkaava tai jopa että vastapuoli onkin se joka tässä suuttunut on.

Perustelematon "fakta" saa siis helposti elää ihmisten mielissä jos kukaan ei sitä rohkene haastamaan. Uskonnot ovat eläneet tällaisessa kuplassa vuosituhansia ja kun nykypäivän vapautuneessa ilmapiirissä ateisti uskaltautuu haastamaan uskonnon väitteet, huomataankin ettei uskonnon puolustajilla ole logiikkaa kestäviä puolustuskeinoja! Uskonnot ovat vuosituhansien aikana estäneet arvostelun valtansa avulla ja uskontojen keskeiset piirteet eivät ole jääneet tulen ja arvostelun alle. Arvostelun puute on tehnyt uskontojen väittämistä pehmeitä ja näin helposti kumottavia loogisessa debaatissa.

Hauskana piirteenä uskontojen puolustajat ovat leimanneet itseään arvostelevan ateismin "vihaiseksi" tai "militantiksi". Tämä on hyvä esimerkki kuvailemani kaltaisesti suuttumisesta ja vihansiirrosta, sillä yksikään uuden aallon äkäiseksi kuvatuista ateisteista ei oikeastaan ole kovin vihainen. Viha on tunne jota heitä lukevat uskovat ihmiset tuntevat ja sitten väittävät kyseisten ateistien olevan vihaisia. ("Minä en ole vihainen, sinä olet!") Puhumattakaan sitten militantiksi väittämisestä: militantti ateisti ilmeisesti sanoo ikäviä asioita uskonnosta, militantti uskova räjäyttelee asioita. Toinen näistä ei kuulosta oikeasti kovin militantilta.

Asioiden haastaminen on kaiken nykyviisauden lähde johon kaikki tiede ja kaikki todellinen viisaus perustuu. Ei tehdä olettamuksia vahvistamatta niitä, ei kiinnytä mielipiteisiin niin paljoa ettei niitä voisi hylätä jos ne osoittautuvat virheellisiksi. Ja vain tällä tavalla voimme saada todellista tietoa ympäröivästä maailmasta.

Päivän taustakuva: Tuxes


Happy International Women's Day!

Sukupuolikysymyksiä työpöydällä

Tietotekniikan kenttää on moitittu miehiseksi ja naisten pieni osuus it-alan asiantuntijoista on myös kohottanut monien hiuksia.Ne aiheet on kaluttu kuiviksi, tahtoisinkin mieluumin puhua ohjelmiston sukupuolisuudesta, eli ovatko ohjelmat ja käyttöjärjestelmät tehty miehille vai naisille.

Miten voimme arvioida ohjelman tai käyttöliittymän sukupuolisuutta? Ilmiselvät sukupuoliset viittaukset, kuten pikkutytöille tehtyjen ohjelmien vaaleanpunaiset käyttöliittymät unohtaen tietysti. Esimerkiksi Mac OS:n työpöytä, feminiininen vai maskuliininen? Moni Windows-Mac-sodissa taistellut huomaa muodostavansa tähän kysymykseen äkkiä vastauksen, mutta ajatellaampa asiaa.


Kun alamme pohtimaan käyttöliittymän sukupuolisuutta ja irtaudumme stereotyypeistä, mitä lopulta jääkään jäljelle? Onko Mac-työpöytä feminiininen koska sen tiedostohallinnan ikonissa on hymyilevä kuvake? Onko hymyilevä kuvake "naisellisempi" kuin esimerkiksi Windowsin kansion tai tietokoneen kuvan sisältävä Resurssienhallinnan kuvake? Jos näin niin miksi hymyilevä ja inhimillisempi kuvake on naisellisempi? Onko naisellisuus irtautumista käytännöllisyydestä, sillä Finderin kuvake ei lainkaan kuvasta ohjelman käyttötarkoitusta? Vai sanommeko sitä naiselliseksi koska se hymyilee ja näin sisältää tunnetilan? Onko tunnetila naisellinen asia? 

Entäpä muut työpöydän elementit? Onko Dock naisellisempi kuin Windowsin tehtäväpalkki? Onko sen suuret ja koristeelliset kuvakkeet jotenkin erityisen naisellinen tapa esittää asia verrattuna Windowsin tehtäväpalkkiin? Windows 7 ei tehtäväpalkkinsa ulkoasussa eroa suuresti Dockista lopulta, onko Windows 7 näinollen myös feminiinisempi?

Entä onko Mac-työpöytä naisellisempi koska se on tyylikkäämpi (tyylikkyydestä tosin voidaan väitellä, itse pidän Windows 7:n työpöytää tyylikkäämpänä)? Vai ehkäpä feminiinisyys tulee sen helposta ja yksinkertaisesta käytettävyydestä?

Sukupuolistereotypiamme kohoavat heti esille jos alamme väittämään Mac-työpöydän elementtien olevan jotenkin erityisesti feminiinisempiä kuin Windows- tai Linux-työpöytien. Jos käytämme graafista ulkoasua perusteena miehisyydelle/naiseudelle lankeamma stereotypiaan miehistä luolamiesbarbaareina jotka arvostavat toiminnallisuutta aina yli ulkoasun. Monia näin ajattelevia miehiä varmasti on, mutta se ei koske kaikkia. Stereotypia muodostuu kun tietyn ryhmän jäsen käyttäytyy tietyllä tavalla ja tämä käyttäytyminen yleistetään koskemaan koko ryhmää.

Enpätä sitten selkeys? Feminiinisyys ja selkeys eivät kulje käsi kädessä. Käytön helppous ei tee järjestelmästä feminiinisempää, vaan helpomman käyttää. Tällä hetkellä atk-asiantuntemus korreloi sukupuolen kanssa ja hankalimpien järjestelmien asiantuntijat ovat senkin takia miesvoittoinen ryhmä. Miehet käyttävät yksinkertaista ja ongelmattomasti toimivaa järjestelmää yhtä mielellään kuin naisetkin. Väite että miehet tykkäävät "säätää asetuksia" ei liity sukupuolisiin erityisominaisuuksiin vaan pikemminkin tapoihin ja omiin tottumuksiin.

Entäpä havainnollisuuden kuvakekeskeisyys? Ovatko Mac OS:n suuret kuvakkeet Dockissa feminiinisempiä kuin tekstillä esittäminen? Ei todellakaan! Jopa stereotypioita noudattamalla tämä osoittautuu kestämättömäksi, sillä naisethan ovat ilmeisesti kielellisesti miehiä lahjakkaampia ja kuvakkeisiin perustuva käyttöliittymähän olisi enemmän juuri miehiä suosiva kuin tekstipohjainen.

Tietotekniikan mieskeskeisyyden juuret, niin ajattelussa kuin alalla töissä olevissa henkilöissä, ovat kiinni kulttuurissa ja sen mies- ja naiskäsitteissä. Näiden käsitteiden mukaan tytöt eivät pidä matematiikasta eivätkä tekniikasta. Eivät kaikki tytöt varmasti pidäkään, mutta eivät kaikki pojatkaan. Matemaattisen lahjakkuuden välinen sukupuolikuilu sukupuolten välillä on lähes umpeen kurottu ja kuroutuu jatkuvasti.Tytöt helposti luovuttavat tietokoneiden kanssa koska heihin on iskostettu ajatus siitä kuinka nainen ei osaa käyttää tietokoneita ja kuinka ne ovat poikien juttuja. Tämä vaikutus elää yhä monien alitajunnassa ja hankaloittaa opettelua kun naiseksi kasvanut edelleen huomaamattaan ajattelee tekniikkaa hänelle vaikeana asiana.

Sukupuolikysymykset tietotekniikassa ovat hyvää vauhtia ratkeamassa sukupuoleen rennommin suhtautuvien sukupolvien esiinmarssin kanssa. Omasta puolestani toivotan tietotekniikassakin tasaisemman sukupuolijakauman lämpimästi tervetulleeksi. Niin ja hyvää naistenpäivää kaikille.

Mobiiliyhteyksien sietämätön keveys

Päivän valitusaihe: matkapuhelimet jotka eivät osaa vaihtaa verkkoa oikealla hetkellä.

Kun matkapuhelinta käyttää verkkoselailuun, huomaa äkkiä että perustekstisivujen kanssa 2G-yhteydet riittävät suht miellyttävään kokemukseen, mutta kaikki monimutkaisempi (tai herranpieksut, videon katsominen) vaatii heti 3G-yhteyttä. Matkapuhelimet kuitenkin valikoivat verkkoja mitä ilmeisimmin kuuluvuuden perusteella ja vaihtavat herkästi 2G-verkkoon tilanteessa jossa 3G-verkkokin olisi saatavilla - huonommalla kuuluvuudella tosin.

Raskaan tiedonsiirron ollessa meneillään matkapuhelimen pitäisi osata hoksata vaihtaa huonomminkin kuuluvaan 3G-verkkoon. Yhdellä palkilla 3G-verkkoa esimerkiksi Youtube-videota pystyy yleensä katsella siinä missä täydet kuuluvuudet 2G:n yhteysnopeuksilla eivät siihen riitä. Osaako mikään puhelin tässä tilanteessa automaattisesti vaihtaa verkkoa 3G:hen vaikka sen kuuluvuus olisikin heikompi kuin 2G:n?

Ohjelmien sulkemisesta

Ohjeeni Android-ohjelmien sulkemisesta:
http://tamapaiva.blogspot.com/2011/03/ohjelmien-sulkeminen-androidissa.html

Eri käyttöjärjestelmien sekakäyttäjä olen ihmetellyt vuosia erilaisia tapoja ja käytäntöjä mitä ohjelman sulkemiseen liittyy.

Peruskäyttäjille tutuin on yleensä Windowsin tapa sulkea ohjelma ikkuna suljettaessa. Tämä on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä logiikka: ikkuna meni pois ja niin meni ohjelmakin. Tähän on myös poikkeuksia sillä osa ohjelmista (esimerkiksi yleisösuosikki Live Messenger) jää taustalle ja jättää itsestään kuvakkeen esimerkiksi tehtäväpalkkiin. Näin kuitenkin käyttäytyvät yleensä vain ohjelma joiden on tarkoituskin toimia taustalla jatkuvasti - kuten virustorjunta tai pikaviestintä.

Mac OS tekee asian päinvastaisesti: siinä ikkunan sulkeminen sulkee vain ikkunan ja itse ohjelma jää edelleen ajoon. Itse ohjelman lopettamiseksi on ohjelman valikosta valittava nimenomainen lopetuskomento. Tässä logiikassa ohjelman ikkuna voidaan sulkea pois ja nopeasti avata myöhemmin uusi ikkuna kyseistä ohjelmaa, mutta heikkoutena ohjelmia jää (unohtuu) helposti taustalle. Tulossa oleva seuraava versio Mac OS:stä on lupaillut muuttaa tätä, mutta kommentoin sitä vasta nähtyäni.

Mobiililaitteissa nähdään poikkeavia toteutuksia. Nokian S60 järjestelmässä ohjelma voidaan yleensä sammuttaa painamalla punaista puhelimen kuvaa tai jättää taustalle ajoon painamalla alkuruutuun palauttavaa painiketta. Monista ohjelmista S60-alustalla löytyy myös erillinen lopetuskomento. Android ohjelmat taas eivät sammu kun koti-painiketta painetaan vaan jäävät oletuksena tausta-ajoon. Ohjelmia ei järjestelmän tasolla itse sammuteta, vaan puhelin sammuttelee niitä itse tarvitessaan muistia. Ohjelmia jää siis helposti tausta-ajoon ellei itse ohjelmassa ole erillistä lopetuskomentoa - joissain on. Myös osa ohjelmista sammuu automaattisesti kun niistä poistutaan. Android-alustalle löytyykin useita ohjelmia joilla taustalla olevia ohjelmia voi manuaalisesti lopettaa.

Applen iLaitteissa ohjelmat muutamalla poikkeuksella tallentavat tilansa ja sammuvat kun niistä poistutaan. Tiettyjä ohjelmia voi uusimpien iOS-laitteiden kanssa jättää tausta-ajoon, mutta tämä on vielä hieman kömpelöä esimerkiksi Android-laitteisiin verrattuna. iOS:n tekniikan merkittävänä etuna on tosin se, etteivät ohjelmat jää taustalle akkua imemään vahingossa samaan tapaan kuin Android-laitteissa.

Mikä menetelmä on sitten paras? Tarvitseeko käyttäjän oikeasti tietää milloin ohjelmat ovat oikeasti päällä tai ei? Riittääkö jos järjestelmä hoitaa asian?

Päivän taustakuva: MacDroid


MacDroid ain't a Scotsman

Valinnanvapaus peleissä

Aiemmassa kirjoituksessani puhuinkin hieman kuinka pidän enemmän peleistä, jotka antavat pelaajalle jonkin verran vapauden tunnetta. Peleissä tehtävät valinnat ovat tähän hyvin tiukasti liittyvä aihepiiri. Valinnat voivat olla näennäisiä tai todellisia. Valinnat voivat olla sellaisia jotka vaikuttavat pelin kulkuun tai sellaisia jotka antavat peliin tiettyä maustetta, kuten moraaliset valinnat.

Näennäinen valinta on esimerkiksi tilanne pelissä jossa saa valita mitä tehdään seuraavaksi, mutta valinnasta riippumatta sama asia tapahtuu. Pelaajalle annetaan esimerkiksi valintatilanne mitä sanoa kuninkaalle mutta sanoi mitä tahansa tarjotuista vaihtoehdoista, pelaaja lähetetään samalla retkelle. Esimerkiksi Suikoden-pelisarja on täynnä valintatilanteita jotka eivät vaikuta näin mihinkään. Näennäisiin valintatilanteisiin kuuluvat myös valinnat joista on valittava toinen että peli etenisi. Suikoden-sarjan ensimmäisessä pelissä on kohtaus jossa selvästi kiero majatalonpitäjä tarjoaa pelaajalle teetä. Pelaajalle annetaan valintatilanne ottaako kyseinen tee vai ei ja jos pelaaja valitsee jättää teekutsut välistä, peli kysyy samaa uudestaan ja uudestaan.
"Otatko teetä?" "En." "Ota nyt!" "En." "Ota vaan!" "En." "Otatko teetä?" Ja niin edespäin iäisyyteen tai kunnes pelaaja suostuu juomaan ilmiselvän myrkytetyn teen.

Todellinen valinta vaikuttaa pelin jatkoon. Yleensä valinta ei välttämättä radikaalisti muuta pelin tapahtumia, mutta monesti vaikuttaa siihen kuinka pelissä toimitaan. Hyvin yleinen valinta monissa nykypäivän peleissä on valita erilaisia hahmoluokkia tai kykyjä. Erittäin yleinen pelielementti nykyisin on pelin aikana päättää mihin kykyihin panostaa ja peliin saa sitten käyttöön joskus hyvinkin erilaisia voimia millä pelin haasteita ratkoa. Jotkut pelin jatkoon vaikuttavat valinnat voivat myös määrittää mitkä pelin tasoista pelaajan on läpikäytävä ja missä järjestyksessä. Esimerkiksi parjatussa Enter the Matrix-pelissä pelaaja sai päättää millä hahmolla pelasi ja tämä muutti tiettyjä kohtia pelissä melkoisesti, mutta pelin päälinjat säilyivät samoina.

Nykyisin yleinen valintaelementti ovat moraaliset valinnat. Pelaaja voi valita tekeekö pelihahmo hyviä juttuja ja pahoja juttuja. Esimerkkejä on paljon. Black & White-pelisarjassa pelaaja kontrolloi yhtä maailman jumalista ja hänen ilkeät tai kiltit ratkaisunsa vaikuttavat valtakunnan ulkonäköön. Knights of the Old Republic-peleissä päähahmon päätökset siirtävät sankarijediä lähemmäs tai kauemmas pimeästä puolesta. Moraaliset valinnat voivat olla paljolti kulissiakin, mutta tarinallisemmissa peleissä niillä tapaa olla vahva vaikutus pelin loppuratkaisuihin ja siihen miten pelaajaa kohdellaan pelin aikana.

Palvomassani Mass Effect-sarjassa pelit myös loppuvat merkittävään moraalisen valintaan. Mass Effect on muutenkin yksi harvoja pelejä, jossa moraaliset valinnat ovat järkeviä: Olemme pelastamassa maailmankaikkeutta joten kovakätisyys on välillä pakollista, onhan miljardeja henkiä vaakalaudalla. Monessa pelissä moraaliset valinnat ovat omituisia: kiltti vaihtoehto on kaikille kaiken tekevä enkelin ja heittopussin yhdistelmä ja  ilkeä vaihtoehto on lähinnä psykopaatti amfetamiiniannoksella.

Kiltti vaihtoehto: Kävele komentosillalle ja anna niskahartia hieronta jännityksestä kärsivälle navigaattorille. Nouda pilottisi hytistä tälle tämän onnea tuova hattu.
Neutraali: Kävele komentosillalle ja pyydä raporttia.
Ilkeä: Kävele komentosillalle, tapa pilotti esimerkiksi muille ja syö kissanpentu for no apparent reason.

Valinnanvapauden vapauttava vaikutus

Olen pelannut tietokonepelejä lähes koko ikäni. Tutustuin niihin joskus nelivuotiaana naapurin isän tietokoneella ja siitä se sitten levisi. Nykyisin aikaa on vähemmän kun ennen, mutta pelaaminen ei ole hävinnyt mihinkään. Jotkut pelit kuitenkin koukuttavat ja imevät sisäänsä niin suurella voimalla, että huomaan järjestäväni niille aikaa ihan eri tavalla.

Olen aina pitänyt peleistä jotka antavat pelaajalle maailman mitä tutkia ja vapauden toimia siellä haluamillaan tavoin. Suoritusputkiin perustuvat pelit ovat myös viihdyttäviä, mutta harvoin kovin ikimuistoisia. Niille jotka eivät ehkä pelikenttää tunne, selitettäköön: pelin rakenne voi olla tiukka ja putkimainen tai avoin ja rönsyilevä. Putkimaisessa pelissä edetään tasolta toiselle ja voitetaan pelin eteen heittämät esteet. Pelaajalla harvoin on näissä suurta valinnan varaa: pelaajan tehtävä on edetä putkessa. Perinteinen Nintendon Super Mario Bros on hyvä esimerkki tästä: pelaaja suorittaa kentän ja jatkaa sen jälkeen uuteen kenttään. Etenemissuuntia on vain yksi ja pelaajan ainoa tehtävä on selvitä eteenpäin.

Avoimella rakenteella varustetut pelit tarjoavat täysin erilaisen etenemismallin: niissä on monesti luotu näennäisen vapaa maailma, jossa pelaaja saa suhteellisen vapaasti valikoida minne menee ja mitä tekee. Jokaisen nurkan takana on jotain jännittävää ja uutta. Näissäkin pelaaja monesti seuraa tiettyä tarinaa tai juonta, mutta peli ainakin pyrkii antamaan pelaajalle illuusion omasta valinnanvapaudesta tarinan kanssa.

Kun mietin taaksepäin mitkä pelit muistuvat ikimuistoisimpina pelaamieni joukosta, huomaan valtaosan niistä edustavan juuri tällaista avointa rakennetta: Betrayal at Krondor oli 90-luvun suurimpia suosikkejani. Tässä Raymond Feistin kirjoihin perustuvassa tarinassa sankaripoppoo seikkailee suht vapaasti ympäri kolmiulotteista Midkemian maailmaa. Pelasin BaK:in läpi kymmenisen kertaa ja tapasin pelata sen uudestaan parin vuoden välein.

Suosikkeihini lukeutuivat myösi monet strategia- ja maailmanvalloituspelit joissa sai vapaat kädet miten operaatiotaan pyörittää. X-Com-sarjassa sai rakentaa oman muukalaisvastaisen joukkonsa (tosin muukalaiset tulivat ulkoavaruudesta, joten rasistit hiljaa), varustaa heidät vapaasti, perustaa tukikohtia eri puolille maailmaa ja yrittää epätoivoisesti taistella ulkoavaruudesta hyökkääviä joukkoja vastaan. Pelaaja sai vapaasti päättää miten tukikohtiaan kehitti, mihin tutkimussuuntiin keskittyi, mitä maita puolustaa muukalaisuhalta ja niin edespäin. Pelaaja sai tekemisilleen hyvin vapaat kädet.

Toki löydän historiastani myös putkimaisempia esimerkkejä (TIE Fighter, God of War!) mutta suurimmat ja eniten rakastamani pelit lankeavat kaikki näihin vapaan maailman peleihin. Kun katson viime vuosina pelaamiani pelejä ja mietin mitä niistä on jäänyt mieleen, huomaan tämän ilmiön vielä vahvempana: jos yritän miettiä viimeistä kolmea vuotta esimerkiksi mieleeni kohoavat heti esimerkiksi Fallout, Borderlands, Shadow of the Colossus, Elder Scrolls: Oblivion, Conckers: Live & Reloaded, Dragon Age, Mass Effect ja Ratchet & Clank-sarja. Kaikki pelisarjoja joissa pelaaja saa kierrellä ja kaarrella vapaasti. Oblivion ja sitä edeltänyt muu Elder Scrolls-sarja on erityisesti jäänyt mieleeni sen massiivisen ja lähes täysin vapaaksi tehtyjen maailmoiden ansiosta.

Olen siis pelannut toki viime vuosien aikana muitakin pelejä, mutta niistä jääneet muistijäljet ja kokemukset – vaikka joskus voimakkaitakin – eivät ole yhtä pysyviä ja unohtumattomia. Muistan miten kiertelin tuntikausia keisarikunnan metsiä ja mantuja Oblivionissa, tai miten kävin Mass Effectissä läpi jokaisen löytämäni planeetan mielenkiintoisten resurssien toivossa. Falloutissa on kymmenittäin unohtumattomia hetkiä kun säteilyn täyttämässä autiomaassa löytää jotain kaunista, outoa tai lumoavaa – kuten supertankkerin jossa asuu kaupungillinen ihmisiä.

Valmiiksi purkitetusta kohtauksesta toiseen rynnätessä uppoutuminen peliin on hankalaa. Se ei tunnu siltä, että itse olisit tekemässä jotain, se on kummitusjuna jossa voit kävellä eteenpäin ja säikähdellä. Vaikka valinnanvapaus lopulta olisikin näennäistä, jokainen kohtaus, jokainen löytö ja jokainen teko tuntuu niin paljon hienommalta kun sen tuntee tehneensä itse.

Miksi kannattaa osata

Kuulin joskus tarinaa kuinka 70- ja 80-luvuilla ensimmäiset tietokoneet tulivat tavallisiin yrityksiin. Nämä tekstipohjaisilla käyttöjärjestelmillä varustetut aikansa ihmeet eivät olleet käytettävyydeltään samaa luokkaa kuin nykylaitteet vaan monella tapaa huomattavasti hankalampia. Monessa yrityksessä nämä uudet hankalat laitteet laitettiin käyttöön assistenteille tai muille raukoille ilman koulutusta. Lyötiin kone ja jättimanuaali työntekijälle ja oletettiin että kerran kirjoituskoneenkin käyttö sujuu, eihän tuo tietokone voi olla kovasti vaikeampi. Näyttiväthän ne monelle asiaan vihkiytymättömälle kovasti samalta! No vaikeampi se oli. Pahimmillaan tietokoneen ensimmäistä kertaa näkeviltä käyttäjiltä odotettiin kykyä ohjelmoida laitetta pelkän kiljen painoisen ohjekirjan avustuksella.

Nykyiset atk-järjestelmät ovat pitkälti kehittyneet yli tästä pisteestä. Hitaasti mutta varmasti, niiden käyttöliittymät ovat muuttuneet graafisiksi ja aiempaa yksinkertaisemmiksi. Tietokoneen käyttöön on muodostunut käytäntöjä jotka tuntemalla kykenee käyttämään käytännössä mitä tahansa tietokonetta ainakin alustavasti. Lisäksi käyttöliittymiin on tuotu tosielämän vertauskuvia helpottamaan niiden ymmärtämistä.

Näistäkin seikoista huolimatta, järjestelmiä ei osata käyttää.

On väärin sanoa, etteikö kukaan osaisi. Hyvin moni hallitsee työvälineensä “riittävällä” tasolla. Moni hallitsee tietokoneesta vain hyvin karkeita perusperiaatteita ja pärjää työpäivästä toiseen vain nipin & napin. Tällä tasolla tietokoneella saadaan aikaiseksi ne yleisimmät asiat mutta moni kohta tuntuu päänsä lyömiseltä seinään. Asiat tehdään vaikeamman kautta tai hitainta reittiä tai kysellään jatkuvasti apua. Tällä käyttötasolla oleva käyttäjä ei koskaan käytä tietokonetta tai ohjelmia erityisen tehokkaasti, vaan turhautuu ja tekee normaalin työnsä heikolla tehokkuudella - ja innolla. Tietokoneen käytön hankaluus leviää muuhun työhön ja tekee siitäkin vähemmän miellyttävää. Puhumattakaan siitä kuinka paljon aikaa menee hukkaan päivittäin kun asiat tehdään hitailla ja sanalla sanoen huonoilla menetelmillä. Nämä ongelmat koskevat peruskäyttäjiä joilla on vaikeuksia tietokoneen käytön kanssa ylipäätään ja myös asiantuntijoita joilla on vaikeuksia ylläpitää ja käyttää huomattavankin monimutkaisia järjestelmiä.

Monilla wanhan maailman työntekijöillä on ongelmia tietotekniikan puutteellisten taitojen kanssa - ja nuoremmat sukupolvet - vaikka nettikokeneita ovatkin - monesti kärsivät puutteellisista taidoista työssä tärkeiden ohjelmien kanssa. Monet asiantuntijat osaavat vanhan järjestelmän ulkoa, mutta päivityksen jälkeen asioihin meneekin yhtäkkiä enemmän aikaa kun tarvitsisi.

Opetteluun ei haluttaisi kuitenkaan antaa aikaa. Tämä on äärettömän lyhytnäköistä. Jos opetteluun ei käytetä aikaa, menee työaikaa hukkaan jatkuvasti: Joka ikisestä päivästä osa valuu hukkaan hakatessa päätä seinään. Hammaslääkäriin verratakseni: voi joko kärsiä pitkään ja jatkuvasti (ja lopulta menettää hampaan tai pari) tai käydä lääkärissä vähän kärsimässä ja olla pitkällä tähtäimellä paremmassa asemassa.