Taistelupeleillä tappajaksi ja muita virheellisiä käsityksiä videopeleistä

Helsingin Sanomien mielipide-osiossa julkaistiin tänään (30. toukokuuta 2012) kirjoitus jota olin hieman odottanut: Anna Voipio (luokanopettaja ja äiti) valisti meitä siitä miten "Taistelupeleillä koulutamme lapsistamme tappajia".



Hyvinkään surullisen ampumistapauksen jälkeen pidin väistämättömänä että tämä keskustelu alkaa, varsinkin sen jälkeen kun ampujan harrastuksista löytyi Battlefield-peli.

Keskustelu videopelien väkivallan vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin on tällä kertaa jäänyt hieman aselaki-keskustelun varjoon, mutta varjossa oleminen ei tarkoita ettei keskustelua käytäisi. Valitettavasti keskustelua värittää hirvittävä määrä huonoja argumentteja ja järkeä sokaisevia tunteita - unohtamatta myöskään sitä valitettavaa tosiseikkaa, että moni keskustelussa ei tiedä mistä puhuu. Pelejä harrastamaton kommentoi pelejä mediana käsittämättä median toimintaa tai vaikutuksia, mutta mutuun perustuva argumentointi on enemmän sääntö kuin poikkeus suuria tunteita sisältävissä keskustelun aiheissa.

Otetaan heti ensin se tärkein huomio: videopeliväkivalta ei ole oikeaa väkivaltaa. Kun puhumme käyttäytymisen oppimisesta, meidän on huomioitava miten videopelien sisällä tehtävät toiminnot eroavat oikeassa elämässä tehdyistä. Vaikka pelin grafiikka olisi miten realistista, ohjataan peliä edelleen peliohjaimien (padi, hiiri, näppäimistö, joystick jne.) kautta. On hyvin eri asia painaa toistuvasti X-nappia lyödäkseen vastustajaansa brutaalisti - kun on oikeasti lyödä vastustajaa brutaalisti.

Refleksi jossa hyökkään toisen kimppuun ei todellakaan hioudu kun napsuttelen hiirtä tai painelen peliohjaimen nappia. Penn & Tellerin Bullshit-ohjelman videopeliväkivaltaa käsittelevä jakso näytti tästä konkreettisen osoituksen: kun ampumapelejä vuosia pelannut pikkupoika laitettiin ampumaan oikealla aseella, seurasi siitä mitä mille tahansa lapselle kävisi: hän alkoi hetken päästä itkeä. Siinä teille kylmän kova videopelitappajanne.


Pelien vaikutuksesta väkivaltaiseen käytökseen on tehty useitakin tutkimuksia.

Huonoja tutkimuksia aiheesta on valitettavasti paljon. On tutkimuksia joissa lasten leikkien väkivaltaisuutta pelaamisen jälkeen on arvioitu ja todettu lasten leikkivän peleissä tehtyjä asioita. Pitkäaikaista vaikutusta näissä ei olla kyetty osoittamaan. Yksi rikkinäinen tutkimus näytti pelaamisen jälkeen koeyksilöille sanoja ja totesi lopuksi että pelaajat valitsivat "väkivaltaisimpia" sanoja ja näin esitti yhteyttä videopelien ja väkivallan välille. Yksi tutkimus mittasi aivoissa tapahtuvia reaktioita ja kun väkivaltaisen pelin pelaaminen kiihdytti tiettyä aivotoimintaa, tulkittiin tämä väkivaltaisuuden kasvuksi - pelistä innostuminen siis on tulkittavissa väkivaltaisuudeksi. Sama tutkimus osoitti muuten täysin samat reaktiot seurauksena väkivaltaisten elokuvien katsomisesta.

Uskottavilla menetelmillä tehdyt tutkimukset paljastavat väkivaltaisen käytöksen ja videopelien välillä linkin, mutta linkki ei näyttäisi olevan kausaalinen pelikammoisten luulemalla tavalla. Väkivaltainen yksilö on taipuvainen pelaamaan väkivaltaisia pelejä, mutta väkivaltainen peli ei vielä välttämättä tee väkivaltaista yksilöä.

Jos otetaan pieni lapsi ja annetaan tämän pelata yksin väkivaltaisia pelejä ja lisäksi lapsi eristetään vielä kavereistaan (syy voi olla koulukiusaaminen tai ylitarkat vanhemmat, jotka pelkäävät pedofiileja) eivätkä vanhemmat myöskään ole oikeastaan koskaan paikalla (liian kiire elämän tai työn kanssa), voidaan kyllä kasvattaa lapsi joka saa videopeleistä oppeja väkivaltaisellekin käyttäytymiselle. Tämä yhdistelmä itsessään on kuitenkin se ongelma: lapselta riistetään mahdollisuus normaaliin vuorovaikutukseen ja vanhemmatkaan eivät jaksa huomioi lasta. Hän ei opi käyttäytymisen malleja mistään muualta kuin videopelistä, josta on äkkiä tullut hänen ainoa ystävänsä. Lapsi ei saa videopelissä kokemilleen asioille oikeanlaista kontekstia, kun ainoa mitä hän kokee on videopelejä.

Jos videopelin ottaa pois tästä yhdistelmästä, lapsen elämä tässä tilanteessa ei muutu paljoa paremmaksi. Kun tavallinen inhimillinen vuorovaikutus minimoidaan, kasvaa erilaisten käyttäytymisongelmien riski lapsella huomattavasti. Videopelien avulla on todella mahdollista opettaa lapselle negatiivisia käyttäytymismalleja ja jopa väkivaltaa, mutta ne edellyttävät että tältä ensin riistetään muun yhteiskunnan viitekehys jossa pelit tulkitaan. Yhdessä kaverien kanssa pelaaminen esimerkiksi on huomattavan erilainen eläin kun yksin pimeässä huoneessa pelaaminen.


Pelien maailma herättää nykyisin paljon vähemmän suuria tunteita kuin männävuosina. Videopelit eivät ole enää aikuiselle yleisölle tuntematon kummallisuus, vaan nuorten aikuisten sukupolvi on kasvanut pelien ympäröimänä. Tuntemattomuuden vähentyminen on leikannut myös epäluuloja ja harhakäsityksiä, eikä suuria "suojelkaa lapsia peleiltä!"-liikkeitä synny enää samalla tarmolla. Poikkeuksia kuitenkin on ja toki pelienkin väärinkäytöllä on vaikutuksensa.

En yritä sanoa, ettei lasten pelaamista tarvitsisi tarkkailla. Vanhemmalla on vastuu lapsistaan ja verihurmaisimmat pelit eivät todellakaan ole pienten lasten viihteeksi sopivia. Pelien kieltäminen koska vanhemmat eivät ymmärrä on pahimman laatuista tekopyhyyttä ja laiskuutta: jos et ole valmis tutustumaan siihen mitä lapsesi harrastaa, olet aika hirvittävän huono vanhempana olemisessa. Lapset saavat kiellettyjä asioita silloin tällöin käsiinsä, esimerkiksi kaveriensa luona, mutta tämä vaara on kaikessa, eikä mitenkään erityisesti kosketa vain pelejä. Lapset voivat altistua kavereiden luona myös tupakalle ja viinalle, pitäisikö niiden myynti aikuisille kieltää etteivät lapsukaiset vaan saa niitä käsiinsä?

Tutustu peleihin, pelaa niitä lapsesi kanssa ja varmista että ostat hänen kypsyysasteelleen sopivia pelejä. Tee päätöksiä, ole vastuullinen vanhempi, puhu lapsesi kanssa, varmista että hän ymmärtää pelien olevan pelejä ja keskustele lapsesi kanssa pelien tapahtumista.

Ja yhtäkkiä suhteesi lapseesi onkin niin paljon parempi.

Demoneita motivoimassa

Jouko Piho nousi hieman jo esiin Tämä Päivä-blogissa kun käsittelin hänen perustamansa laillisuuspuolueen hyvin kyseenalaista tapaa noudattaa lakia. Nyt Piho on innostunut jälleen kirjoittamaan jotain jännittävää. Uuden blogikirjoituksen mukaan, Piho on keksinyt mistä pahuuden "lisääntyminen" viime aikoina on johtunut: Demoneista jotka ovat aktivoituneet.


Tästä mieleen tulee kaksi asiaa. Ensinnäkin, miten demonit aktivoituvat? Oliko helvettiin tuotu joku (suomalainen) tehokkuuskonsultti kertomaan miten yksi demoni voi hyvällä prosessilla tehdä kolmen demonin työt? Ehkä automaatio on viimein saatu käyttöön myös sielunvihollisen mestoilla. Tai ehkä kyseessä on jokin työkyvyn ylläpitämiseen liittyvä ohjelma ja piru kätyreineen kävi virkistäytymässä ensin mökillä (jossa saunottiin ja sitten juotiin vähän olutta) tai vaikka Ruotsin risteilyllä.

Toisaalta kohoaa mieleen kysymys mitä pahuuden lisääntymistä Piho tarkoittaa. Hyvinvointi on kuitenkin pitkällä tähtäimellä kasvanut viimeisen sadan vuoden aikana (tosin tiettyä ahdistumisen lisääntymistä ja tulevaisuudenkuvan heikkenemistä on ollut tapetilla). Pääasiallisesti elämme kuitenkin entistä turvallisemmassa maailmassa jossa on jatkuvasti vähemmän pelättävää.

Ehkäpä Jouko on niitä jotka sitten eivät tutki asioita ja tekevät koko maailmasta päätöksiä fiilispohjalla. Tai sitten hänen käsityksensä pahuuden lisääntymisestä on uskon vähentyminen, sitä nimittäin on tapahtunut tasaisesti viimeisen sadan vuoden aikana. Pihon kaltaisille uskomaton maailma ei ole kovin kiva paikka.

Suljetut järjestelmät - suljettu tulevaisuus

Kotoinen puhelinjättimme Nokia on sitoutunut uusissa puhelimissaan vanhan avoimen Symbian-käyttöjärjestelmänsä sijaan Windows Phone-järjestelmään. Aiemmassa tekstissä käsittelin jo sitä miten Windows Phone ja Applen iOS ovat suljettuja käyttöjärjestelmiä ja mitä ongelmia se tuottaa. Nokian tulevaisuuden kannalta pitäisi toivoa Windows Phone-ekosysteemin menestymistä, mutta en valitettavasti voi täysin allekirjoittaa tuota toivetta. Maailma jossa hallitsevat järjestelmät ovat suljettuja on pelottava kuva ja en kannata sellaista missään olosuhteissa.

Suljetut alustat on saatu näyttämään hienolta idealta tietoturvaa rummuttamalla. Tämä on sinällään totta, että järjestelmä joka ei suostu suorittamaan ulkopuolista koodia on hankalampi päästä sisään. Tärkeintä on huomata tässä sana "hankalampi", ei mahdoton. Muistetaan samalla, että turvallisuuden nimissä ihmisille on myyty aikakautenamme monia muitakin vapauden rajoituksia eikä se ole tehnyt niistä todella sen oikeutetumpia. Tietoturvalla suljetun ympäristön myyminen on lisää sitä samaa: pelottelua että luopuisimme vapauksistame. Oikeuksiamme viedään salakavalasti saamalla meidät vähä vähältä käyttämään yhä rajoitetumpia järjestelmiä - ja samalla ajattelemme että tämä on meidän parhaaksemme.

Tässä kohtaa joku voisi tietysti ihmetellä miten puhelimien käyttöjärjestelmät ja viittaamani oikeudet ja vapaudet liittyvät toisiinsa. Valitettavasti ne liittyvät. Tietokoneet ovat aikamme tärkeimpiä laitteita, sillä käytännössä kaikki mitä käytämme ovat tietokoneita - yhteiskuntamme ja maailmamme on tietokoneita. Käytän kosketusnäytöllistä tietokonetta puhelujen puhumiseen, katson ohjelmia olohuoneen nurkassa olevasta television muotoisesta tietokoneesta, ajan töihin jättimäisellä liikkuvalla tietokoneella ja niin edespäin. Jokseenkin kaikki teknologia on tietotekniikkaa ja sen merkitys kasvaa jatkuvasti laitteiden määrän lisääntyessä. Lisäksi laitteiden verkottuminen lisääntyy mikä lisää tietokoneiden vaikutuspiiriä merkittävästi.

Tulevaisuudessa näiden tietokoneiden käyttö ja käytön rajoitukset muuttuvat hetki hetkeltä tärkeämmiksi. Tietokoneet ovat myös muuttumassa yhä enemmän elämiemme tiedon hankinnan kanaviksi ja jopa neuvovat meitä. Pelkästään se, että voimme tarkistaa asioita verkon hakukoneilla on muuttanut maailman huomaamatta merkittävästi. iPhonessa esiteltiin Siri-toiminto, jolta voi kysyä kysymyksiä. Tulevaisuuden versiot vastaavista ohjelmista tulevat vastaamaan entistä vaikeampiin kysymyksiin ja osaavat neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa.

Tietokoneet siis ovat keskeisessä roolissa elämissämme ja auttavat meitä ja teemme niiden avulla yhä enemmän työtämme ja jopa päätöksiämme. Mitä rajoittuneempia näistä tietokoneista tulee ja mitä vähemmän niitä hallitsemme, sitä vähemmän hallitsemme elämäämme. Emme tee päätöksiä, vaan valitsemme vaihtoehdoista joita meille annetaan, emme ole luovia, yhdistelemme vain valmiita palikoita. Ja kiitos tehokkaan propagandan (nykyisin yleensä käytetään termiä "markkinointi" mutta propaganda on täysin sama asia), emme edes huomaa että elämme yhä pienenevässä tietoteknisessä kuplassa.
Lopuksi, yhtenäenemmän rajoitettuihin ympäristöihin liittyvänä huomiona muistetaan vielä ehkä yksi konkreettisempi esimerkki joka joudutaan käsittelemään lähitulevaisuudessa: Kolmiulotteinen tulostaminen on jo mahdollista ja tulee muuttumaan kaikkien saatavilla olevaksi tekniikaksi. Kuvitelkaa että elämme lopulta maailmassa jossa tietokoneet kykenevät luomaan meille mitä tahansa esineitä ja laitteita. Tässä maailmassa on yrityksille erittäin tärkeää, että käyttäjät on tottuneet ajatukseen siitä miten tietokoneella ei voi tehdä mitä itse haluaa.

Timo Soinin harhaisuus eutanasiasta ja miksi Persut ovat vaarallisia

Eutanasiakeskustelu on ollut mukavasti pinnalla viime aikoina. Eutanasiakeskustelun outo puoli nousi suomalaisessakin keskustelussa esiin melkein joka mediassa missä joku on kertonut kantojaan eutanasian sallimista vastaa. Eutanasian kieltämistä nimittäin puoltaa muutama oikea ongelma, mutta eutanasian vastustajat eivät vastusta eutanasiaa näiden oikeiden ongelmien takia, heidän syynsä ovat paljon huonompia.

Timo Soini antoi omia kantojaan eutanasiakeskusteluun ja paljasti oman tietämättömyytensä ja asenteellisuutensa kannanotoissaan. Soini kirjoitti blogissaan kantansa ja käytän hänen omaa tekstiään lähteenä (näin kukaan ei voi syyttää lähteeni olevan virheellinen).

Soini nimittäin vastustaa puolustuskyvyttömien tappamista. Hänen pääargumenttinsa on että kärsiviä ihmisiä pitää auttaa, eikä tappaa. Hän ei tunnu ymmärtävän mikä on eutanasian tarkoitus tai edes mitä eutanasia oikeastaan on.

Eutanasia on sitä, että ihminen tahtoo kuolla ja hänen kuolemansa annetaan ammattimaisesti mahdollisimman kivuttomalla tavalla. Eutanasian rinnastaminen puolustuskyvyttömän murhaamiseen on virheellinen väite siis monella tasolla. Se ei ole tappamista, vaan pikemminkin avustettu itsemurha, jossa ihminen itse tahtoo päättää päivänsä, mutta ei enää kykene siihen omin avoin. Puolustuskyvyttömyys on myös täysin absurdi väittämä, sillä puolustuskyvyttömyydellä ei ole mitään tekemistä vapaaehtoisen toiminnan kanssa. Puolustuskyky on relevantti huomioitava vain jos joku puolustautuu ja jos joku vastustaa omaa kuolemaansa, ei kyse ole enää eutanasiasta, vaan oikeasta murhasta.

Eutanasiaa ympäröi hirvittävän suuri määrä virheellistä informaatiota. Yhdysvaltojen presidenttiehdokas äskettäin valehteli televisiossa miten Hollannissa eläkeläiset pelkäävät lääkärissä käyntiä, kun laillistetun eutanasian maassa ihmisiä tapetaan lähes huvin vuoksi - mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Soini on ottanut saman vääristelevän linjan.

En ole koskaan varsinaisesti ollut Timo Soinin kannattaja, mutta olin tähän asti pitänyt häntä sinällään rehtinä poliitikkona (niin rehtinä kun poliitikko nyt voi olla...). Mielestäni Soini toimi hienosti esimerkiksi aborttikysymyksessä, jossa hän itse sanoi vastustavansa aborttia uskonnollisista syistä, muttei aio säätää uskonsa perusteella asiasta lakia. Eutanasiakysymyksissä Soini tekee päätöksiä hyvin kyseenalaisilla perusteluilla ja perustelee itseään tunneargumenteilla ja puhtaalla vääristelyllä.

Toinen minkä tämä muuttaa on käsitykseni Soinin ja Perussuomalaisten vaarallisuudesta. Pidin persuja aina hieman kyseenalaisena puolueena, mutta olen tähän asti uskonut että heidän räksytyksensä pitäisi poliittisen järjestelmämme hieman rehellisempänä ja pakottaisi muut poliitikot toimimaan avoimemmin. Tämä esimerkki kertoo miten tuhoisia persujen kaltaiset puolueet voivat olla.

Soini, yritin pitkään antaa sinulle ja persuille benefit of doubtin, enkä pitänyt teitä kotimaamme punaniskajuntteina, vaan sinua sinällään fiksuna poliitikkona jonka kanssa vaan olen usein eri mieltä, ja persuja tarpeellisena vastavoimana sisäänpäin lämpiävälle järjestelmällemme. Ennen kaikkea, pidin teitä suhteellisen hyödyllisenä vastavoimana nykyiselle poliittiselle stagnaatiollemme.

Mieleni on muuttunut.

Sony Ericsson Xperia Arc S - Arvio, valitus ja vähän muuta

Ostin äskettäin Sony Ericsson Arc S-laitteen korvaamaan ikääntyvää HTC Desireäni. Ostos osoittautui huonoksi vedoksi, sillä laite sisältää teknisiä ongelmia jotka tekivät siitä itselleni tarpeettoman - ja joita huolto ei näytä osaavan löytää, myöntää tai korjata. Tämä on varoittava esimerkki, enkä toistaiseksi suosittele Arc S-mallia tai mitään muutakaan Xperia-sarjan puhelinta kenellekään.

Sonyn ja Ericssonin yhteistyö on päättynyt, mutta Arc S oli edelleen kyseisen yhteistyön hedelmiä. Ostin laitteen Teknikmagasinetista, josta edellinenkin puhelimeni oli kotoisin, sillä palvelussa ja hinnoissa ei ollut aiemman asiointini kohdalla moittimista.

Valikoin Arc S:n kompromissina, sillä se sisälsi pääosan ominaisuuksista joita kaipasin. Riittävä sisäinen muisti, muistikorttipaikka (ei enää itsestäänselvyys ja joskus jopa hyödyllinen lisä), vaihdettava akku, fyysiset näppäimet näytön alalaidassa hipaisunappien sijaan, Android 4.0-käyttöjärjestelmä, riittävän menevä tuplaydinprosessori. Lisäbonuksena laite käytti tavallista SIM-korttia, joten en joutunut ottamaan operaattoriin yhteyttä saadakseni vaihdettua korttiani pienempään.

Puhelin saapui Android 2.3 käyttöjärjestelmällä varustettuna ja päivitin sen luonnollisesti heti Android 4.0 Ice Cream Sandwich-versiolla kerran se Sonyn laitteille oli saatavilla. Päivitys ei onnistunut Over the Air, vaan puhelin piti kytkeä tietokoneeseen ja päivittää Sonyn omalla ohjelmalla. Päivitys oli suhteellisen nopea ja päivityksen jälkeen pääsin ihmettelemään Sonyn tulkintaa Androidin käyttöliittymästä.

Sonyn näkemys Android-laitteen käyttöliittymästä oli ensimmäinen suurempi kompastuskiveni laitteen kanssa. Itse fyysinen laite oli upea ja näytön kuva terävä ja kaunis, mutta Timescape-käyttöliittymä oli sanalla sanoen ärsyttävän näköinen ja ruma. Mikään ei näyttänyt erityisen hyvältä ja asiat oli levitelty sekavasti, yhteinäisyyttä ei visuaalisessa ilmeessä ollut ja kikkatehosteita käytettiin tarpeettoman paljon widgeteissä. Ulkoasua kuvaisin sanalla sekamelska.

Tämä ei onneksi ollut ongelma, sillä Android-laitteen Launcherin korvaaminen paremmalla ei vienyt montaan minuuttia. Asensin tilalle Apex Launcherin ja pienen mukautuksen jälkeen laite näytti upealta. Arcin näyttö heräsi upeasti eloon kun vaihdoin valmistajan toimittavat hämykuvat pois ja oman kuvani taustalle. Tässä kohtaa laite alkoi tuntumaan varsin hyvältä ja olin taas tyytyväinen ostokseeni.

Laitteen näyttöä ei voi hehkuttaa liikaa. Kuva on terävä, täyteläinen ja kaunis. Näytön koko tekee siitä varsin vaikuttavan ilmestyksen kokonaisuutenakin. Äänet kantautuivat laitteesta myös puhtaina, jopa oma kaiutin tuotti yllättävän miellyttävää ääntä.

Tähän asti laite oli tehnyt itsestään positiivisen vaikutuksen, mutta sitten tulivat käärmeet paratiisiin ja laite muuttui kädenkäänteessä tarpeettomaksi.

Verkko-ongelmat

Wlanin toiminta alkoi oikutella heti ensimmäisten tuntien jälkeen. Kun yhdistin laitteen kotini langattomaan verkkoon, yhdistyi se moitteetta ja siirsi dataa hyvää vauhtia. Sitten yhteys kuitenkin poikkesi - tai ei varsinaisesti poikennut. Puhelin näytti edelleen olevan yhteydessä langattomaan verkkooni, mitään dataa ei vaan siirtynyt. Facebook ei avautunut, Play Storesta ei voinut ladata ohjelmia, selain ei avannut sivuja ja niin edespäin.

Sain ongelman korjattua hetkellisesti poistamalla kotiverkkoni laitteen muistista ja yhdistämällä uudelleen, mutta huomasin pian, että tämä ratkaisukeino toimi vain satunnaisesti. Laite ei vaan halunnut pysyä verkossa pitkiä aikoja. Tein puhelimeen palautuksen tehdasasetuksille ja verkko toimi jälleen - kunnes seuraavana aamuna samat ongelmat palasivat ja toistuivat työpaikkani verkossa.

Verkon ongelmat eivät näyttäneet myöskään olevan vain minun ongelmiani. Lyhyt Googlen luova käyttö paljasti muitakin joilla oli samoja ongelmia. Arc ja Arc S näyttivät olevan kroonisen huonoja yhdistämään verkkoihin ja monet kertoivat saaneensa uuden puhelimen vanhan tilalle huollon jälkeen, mutta kokevansa edelleen samoja ongelmia.

Kokeilin tukiketjussa esitettyjä keinoja wlanin ja puhelimen asetuksien muuttamisesta, mutta mikään niistä ei auttanut kuin hetkellisesti. Esimerkiksi wlanin kanavan vaihtoa rummutettiin kovasti ratkaisuna, mutta en saanut siitä lainkaan apua ongelmiini.

Xperia Arc ja Arc S-mallien wlanissa näyttäisi olevan jotain pahasti vialla ja olleen jo vuosia. Tukiketjussa Sonyn henkilöt vakuuttelivat asian olevan tutkinnan alla, mutta lähemmäs vuoden jatkuneen ketjun aikana ratkaisuja ei oltu löydetty. Tämä oli suhteellisen suuri varoitusvalo ja jos olisin törmännyt tähän ennen ostoa, olisin jättänyt Arc S:n hyllylle kuivumaan.

Palautin laitteen Teknikmagasinetiin jossa laite luvattiin lähettää huoltoon tarkistettavaksi. Kun tiedustelin mitä tapahtuisi jos ongelma toistuisi myös huollon jälkeen, eli laitteessa olisi todella tyyppivika, luvattiin reklamaation mahdollisuus.

Laite palasi huollosta Kolme viikkoa myöhemmin, mukanaan täysin samat viat: wlan-yhteydet eivät edelleenkään toimineet oikein. Huolto oli lisäksi rootannut laitteen ja palauttanut sen Android 2.3-käyttöjärjestelmälle (eivät tosin tyhjentäneet laitetta touhujensa jälkeen).

Teknikmagasinet teki lopulta oikein ja suostui palauttamaan rahat puhelimesta ja annan heidän toiminnastaan asiassa täydet pisteet. Toisaalta luottamus Sonyyn kärsi kolauksen ja tulen hankkimaan seuraavan puhelimeni joltain muulta valmistajalta.

Tuomio

Arc S on paperilla hyvä ja kädessä kiva. Jos se toimisi oikein, voisin suositella sitä. Se vaan ei toimi, joten toistaiseksi suosittelen kaikkia välttämään sitä. Päivityksillä korjausta ei ole luvattu, Sony kertoo että asiaa tutkitaan, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jos linja on tällainen, miten muissa puhelimissa havaitut viat korjataan, vai korjataanko lainkaan?

Suljetut järjestelmät iOS ja WP7

Haluan aloittaa tämän kirjoituksen syventämällä kansan jakautumista kahteen leiriin: Applen iPhone ja Windows Phone ovat yhdessä leirissä. Android ja Symbian toisessa. Nämä leirit ovat avoin vastaan suljettu. Nyt en varsinaisesti puhu avoimesta lähdekoodista,  vaan käytön vapaudesta. Symbian ja Android sattuvat olemaan avoimen lähdekoodin tuotteita, mutta se ei tämän jaon osalta ole oleellista.

Asiaan.



Kun Apple aloitti iPhonella älylaitteiden "vallankumouksen" se aloitti oikeastaan rajoitettujen ja suljettujen laitteiden vallankumouksen. Ennen iPhonea ei mikään rajoittunut tietotekninen ekosysteemi ollut saanut merkittävää suosiota pelikonsolien lisäksi. Jokaisen tietokoneen piti olla jossain määrin käytettävissä niin kuin sen käyttäjä tahtoo.

iPhone ei ollut. Se on ekosysteeminä äärimmäisen rajoitettu ja sen sisälle pääsi vain hyväksyttyjä asioita. Tämä näkyy siinä miten hankala laitteisiin on viedä muita kuin hyväksyttyjä tiedostoja ja miten sekin siirto vaatii hyväksytyn ohjelman käyttöä. Kaikki muu on suoraan estetty ja kielletty, tehden iOS-laitteista laitteita joiden laajentaminen tai mukauttaminen on käytännössä mahdotonta rikkomatta Applen järjestelmään tekemiä rajoitteita. Laite ei edes sisällä keskitettyä tiedostonhallintaa jolla käyttäjä voisi selata omia resurssejaan.

Windows Phone ekosysteeminä on samalla tavalla rajoitettu ja suljettu kuin Applen ekosysteemikin (vaikkakin Windows Phone-laitteen sielunelämään on jossain määrin helpompi päästä käsiksi ilman murtokeinoja). Ohjelmien asentaminen ja tiedostojen siirto tehdään keskitettyjen ympäristöjen kautta ja kaikki jota ei erikseen hyväksytä on estetty. Tämä antaa alustan valtiaalle huomattavan määrän valtaa verrattuna perinteisempiin käyttöjärjestelmiin.

Android-ympäristöt ja jopa Symbianit olivat täysin päinvastaisia. Ympäristöt sallivat kolmansien osapuolien koodin suorittamisen ja käyttäjä pystyi itse siirtämään laitteisiin tietoa standardoitujen tekniikoiden avulla ja jopa selailla järjestelmän tiedostorakennetta. Toki näihin tarkoituksiin piti asentaa omat ohjelmat, mutta järjestelmä ei kuitenkaan erikseen rajoittanut niitä, käyttäjä sai itse päättää miten ympäristöä käytettiin.

Molempien Symbianin ja Androidin kehityksen takana on tietty myös yritys, mutta molemmat alustat ovat avointa lähdekoodia ja kuka tahansa voi tutkia laitteissa suoritettavia prosesseja ja toimintoja. Molemmat Symbian ja Android myös päästävät käyttäjän syvemmälle järjestelmään ja mahdollistavat laitteen paljon laajemman hallinnan. Näillä alustoilla käyttäjä voi asentaa haluamiaan ohjelmia haluamistaan lähteistä, sekä tarvittaessa muokata laitteen toimintaa merkittävästi. Laite on sinun ja sinä päätät mitä sillä tehdään.

Tämä avoimuus tietysti mahdollistaa myös sen, että käyttäjät voivat jossain määrin selvittää mitä laite tekee. Windows Phone-laitteilla tai iOS:llä tämä ei ole mahdollista, vaan ohjelmisto voi periaatteessa sisältää hyvinkin kyseenalaisia toimintoja joita puhelin tekee taustalla. Apple jäi kiinni paikkatietojen tallentamisesta äskettäin ja mitään takeita ei ole etteikö vastaavia synkempiä seurantatekniikoita ole rakennettu yhä järjestelmien ytimeen. Tai minkälaisia takaovia laitteiden turvallisuuteen on jätetty.

Käyttäjä ei voi tehdä laitteella mitä itse haluaa. Yksi esimerkki: kuuntelen paljon äänikirjoja ja podcasteja. Jos puran äänikirjan tietokoneeltani mp3-muotoon, voin siirtää sen Windows Phoneen, mutta musiikkikirjastoni sekaan, mikä tekee äänikirjan kuuntelun hankalaksi. En voi siirtää musiikkia Zunen ohi laitteeseen tavalla joka jättäisi sen musiikkikirjastoni ulkopuolelle. Entä sitten jos tahdon siirtään jonkin tiedoston Windows Phoneen jota Windows Phone ei tue? Ei onnistu ollenkaan. En edes voi ladata sellaista tiedostoa puhelimen selaimen kautta.

Toinen esimerkki: monessa maassa iPhonen Skype ei kykene soittamaan puheluita Skypen avulla ilman langattomassa wlan-verkossa oloa. Tällä operaattorit ovat varmistaneet sen, että jokaisesta puhutusta minuutista maksetaan minuuttien mukaan pelkän datansiirron sijaan. Tekniikkaa on siis keinotekoisesti rajoitettu yrityksen tulojen maksimoinnin vuoksi. Ja tuo ei ole ainoa esimerkki aiheesta. Applen i-laitteet ovat täynnä kiiltäviä ja näkymättömiä kahleita jotka varmistavat ettei laitteita käytetä tavalla joka ei Applelle sovi.

Ongelma on siis lopulta avoimuudessa. Windows Phone ja iPhone ovat laitteita joita käyttäjä ei lopulta itse hallitse eikä näin myöskään todella omista. Hän voi käyttää niitä vain valmistajan hyväksymillä tavoilla, eikä millään muilla vaikka laite itse kykenisi muuhunkin. Laite ei todellisuudessa kuulu käyttäjälle, hän enemmänkin omistaa lisenssin siihen ja todellinen omistaja on joku toinen.

Tästä kohoaa kysymys: Jos avoimuuden puute hyväksytään älylaitteissa, kuinka kauan kestää ennen kuin huomaamme samojen rajoitusten alkavat hiipimään myös muihin järjestelmiin. Microsoft on jo vaatinut Windows 8 tablet-laitteiden valmistajia estämään muiden käyttöjärjestelmien allekirjoittamattomien käyttöjärjestelmien käytön ARM-pohjaisissa Windows 8-tietokoneissa. Tämän kaltainen kehitys harvoin kulkee taaksepäin ilman yleisön toimia. Jos rajoitettu alusta myy kuin häkä, se on voimakas signaali valmistajille.

Ja yritykset ovat kuulleet: yleisö ei välitä. Miten se sanonta menikään?
The Price of freedom is Eternal Vigilance.

Kaikkeen kuolee kuitenkin

Osallistuin äskettäin keskusteluun tupakan terveysvaikutuksista tupakoitsijalle ja sivullisille. Eräs keskustelussa noussut argumentti sai pinnan kuitenkin nousemaan: yksi keskustelijoista alkoi puolustamaan omaa tupakointiaan ja sen terveyshaittoja kertomalla miten kaikki aiheuttaa nykyään syöpää, eikä näin tupakoinnin vaaroja itselle tai muille tarvitse huomioida.

Tämä argumentaatiolinja on erittäin yleinen terveyteen liittyvässä keskustelussa ja sitä käytetään (huonona) puolustuksena kaiken epäterveellisen (tai kuolettavan) välttämiselle. Argumentti saa tyypillisesti yhden kolmesta muodosta:

  1. Kaikki on nykyään vaarallista
  2. Asia Y tappaa myös, ei tuolla ole väliä.
  3. Kaikki kuolevat muutenkin

Kaikki nämä argumentit ovat täysin väärin.

Kaikki tappaa

Tämä argumentti on vähättelyä jolla vastustajan väitteen uskottavuutta nakerretaan koskematta hänen esittämäänsä argumenttiin. Peruste on, että kaikki mahdollinen on tappavaa, joten minkään yksittäisen asian tappavuudesta huolehtimisella ei ole merkitystä: kaikki tappaa kuitenkin!

Tämä argumentointi on puhdasta älyllistä laiskuutta. Kyllä, valtaosa asioista tappaa jos niille altistuu liiassa määrin tai väärällä tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteivät tietyt asiat ole oikeasti vaarallisia ja niitä pitäisi välttää. Liian monella on nykyisin käsitys että kaikki asiat ovat hankalia ja tietämättömyys on jotenkin toivottava olotila. Kaikki tappaa on argumentti joka kuvastaa tätä typerää ajattelumallia: henkilö päättää ettei aio vaivautua selvittämään asioiden tappavuutta tai ei aio välittää siitä väittäen aasimaisesti kaiken tappavan kuitenkin.

Toki moni asia tappaa. Esimerkiksi veden yliannostukseen voi todella kuolla, mutta kuolema veden yliannostukseen vaatii vähän tekemistä. Kun tiedän sen, voin estää oman ja läheisteni kuolemisen veden yliannostukseen ja tämä tieto mahdollistaa minulle paremman ja pidemmän elämän. 

Jotkin aiheuttajat eivät tapa meitä välittömästi, vaan hyvin hitaasti ja emme tällöin välttämättä tiedosta (tai halua tiedostaa) tekevämme hidasta itsemurhaa toimillamme. Osa näistä ei ole välttämättä itsestäänselviä, joten osa näistä hitaista kuolemista on asioita joista täytyy kertoa. Esimerkiksi eräille heimoille tuli suurena yllätyksenä, että heidän pyhä vainajien kunnioittamista kuvaamansa riitti aiheuttikin jotain pahaa: kuolleiden aivojen syöminen altisti koko heimon Creutzfeldt-Jakobin taudille. Toki taudin voi saada ilmankin että syö edesmenneen setänsä aivot, mutta riski muuttui etäisestä todennäköiseksi kyseisen harrasteen kanssa. Ei ole siis erityisen kannattavaa tarpeettomasti tehdä asioita jotka nostavat riskiä kuolla. Jos kieltäytyy oppimasta mitkä asiat tappavat omaa laiskuuttaan, on kyseinen ihminen lähinnä idiootti.

Muut asiat ovat tappavampia

Tämä argumentti on niin tyhmä, että itsestäni tuntuu tyhmältä kun joudun sen käsittelemään, mutta jostain syystä tähän törmää myös. Esimerkki lienee selkein: jos liikenneonnettomuuteen kuolee 5% todennäköisyydellä ja heroiiniin 15% todennäköisyydellä, se ei tarkoita että liikenneonnettomuuksia ei tarvitse välttää jos ei käytä heroiinia. Yhden vaarallisemman asian olemassaolo, ei mitenkään vähennä tai invalidoi toista vaarallista asiaa.

Toki oikeasti vaarallisinta asiaa kannattaa välttää enemmän kuin vähemmän vaarallista, esimerkiksi jos saat valita tuletko ammutuksi vai poltatko crack-piipun, saattaa crack-piippu olla vähemmän vaarallinen ja hyvä valinta. Se että maailmassa on mahdollista joutua ammutuksi ei tee crack-piipun polttelusta kuitenkaan turvallista ja hauskaa harrastusta koko perheelle.

Kaikki meistä kuolevat kuitenkin

Tämä on mielestäni kaikkein huonoin argumentti.

Tämä argumentointi tuntuu ensialkuun hieman joviaalilta ja huolettomalta. "Ei kannata murehtia, kuollaan kuitenkin." Argumentti on kuitenkin pahimmanlaatuista fatalismia ja käytännössä positoi ettei kuoleman hetkellä ja tavalla ole merkitystä, kerran kuolema itse on välttämätön. Itse en voi sanoa suorastaan pelkääväni kuolemaa, mutta pelkään kyllä tiettyjä tapoja kuolla. Jos voin pidentää elinkelpoista elämääni ilman merkittäviä kustannuksia itselleni, pidän sitä enimmäkseen hyvänä ajatuksena.

Tämä argumentti on päinvastainen ja kun mietimme mitä kaikkea se sisältää, huomaamme miten rikkinäinen se on. Kyllä, kuolemme kaikki, mutta eikö kuoleman lykkääminen ole pääsääntöisesti hyvä ajatus? Tai vähintään, eikö ole kannattavaa olla tekemättä asioita jotka johtavat nopeammin kuolemaamme tai peräti hitaaseen ja tuskalliseen kuolemaan?

Lisäksi kaikki ei tapa samalla tavalla ja samassa ajassa. Jos pohdimme hetken miten hidasta ja tuskallista on kuolla esimerkiksi keuhkosyöpään, alamme ehkä hieman ymmärtää miksi jotkin kuoleman aiheuttajat on hyvä tiedostaa ja osata välttää. "Kaikki tappaa kuitenkin" ei tule enää ehkä mieleen siinä vaiheessa kun happipullo on ainoa mistä keuhkot enää saavat irti tarvitsemansa ilman. (Kyllä, minäkin osaan käyttää tunneargumentteja)

Laiskuutta ja tyhmyyttä

Merkittävän ongelma on, että kaikilla näillä argumenteilla voidaan oikea uhka saada vähäteltyä olemattomaksi. "Ei tupakkaa kannata välttää, kaikestahan syövän saa nykyään" tai "Ei tupakalla ole niin väliä, lopulta me kaikki kuollaan kuitenkin" tai "Ei siihen tupakan kuolettavuuteen kannata keskittyä, vesikin tappaa!".

Kaikki nämä argumentit ovat ongelmallisia niiden vetoavuuden takia - ja samaan aikaan jokainen argumentti on täysin vailla todellista faktapohjaa - puhtaita tunneargumentteja joilla vastapuolen vetoavuuden voi romahduttaa. Argumenttien ainoa tavoite on vedota ihmisten haluun tehdä mukavia asioita nyt ja olla välittämättä pitkän tähtäimen seurauksista. "Voihan sitä nyt tupakoida, syöpä tulee jos tulee sitten joskus." Ja valitettavasti ihmiset ovat hyvin lahjakkaita hyväksymään tunneargumentteja joiden avulla omaa itsetuhoista tai haitallista käytöstä voidaan perustella. Voisi sanoa että olemme innokkaita hyväksymään omaa mielihyväämme kasvattavia uskomuksia.

Jos alkaisin selvittää mitkä asiat oikeasti ovat vaarallisia, joutuisin näkemään vaivaa. Vaivattomuudesta on tullut outo mantra liian monelle ja tietämättömyyttä pidetään jotenkin mukavana olotilana. Laiska ihminen ei halua vaivata itseään opettelemalla asioita sillä opettelu ja tietäminenhän on niiiiin vaikeaa ja ikävää. Chris Rock tiivisti tämän "ylpeä tyhmyydestä"-ajattelun stand-up esityksessään hienosti: Ei tiedetä, koska ollaan "keeping it real" olemalla tietämättä asioita.


Tietämättömyys ei kuitenkaan tarkoita muuta kuin sitä että olet tietämätön. Tietämätön ihminen ei ole mitenkään aidompi tai lähempänä juuriaan tai hengellisempi, vain tietämättömämpi. Ja tietämättömyydellä ylpeily aiheissa joihin voi kuolla on todella vaarallista.

Pahinta tässä on se, että tällainen tietämättömyys-urpo vie muita mukanaan hautaansa. Kun tietämätön kommentaattori argumentoi miten turhaa on huolehtia asian X, Y tai Z kuolettavuudesta, hän samalla levittää ajatusta ettei muidenkaan kannata. Ja muut jotka seuraavat keskustelua tai osallistuvat siihen voivat omaksi tuhokseen päätyä tämän tietämättömän joviaalille kannalle. Tietämättömän kommentaattorin epärehelliset ja rikkinäiset argumentit ovat valitettavasti hyvin vetoavia, olemmehan laiskoja ja mukavuudenhaluisia olentoja.

Yhdysvaltojen sotainen menneisyys ja nykyisyys


Yhdysvaltojen lähihistoria on lähes kokoaikaista sotaa.Tämän artikkelin tarkoitus on valottaa Yhdysvaltojen toimintaa ja selkeyttää kuvaa jonka vuosikausia kestänyt propaganda on aikaansaanut. Tämä ei ole puolustuspuhe muiden valtioiden hirmuteoille. Hirmuteot ovat hirmutekoja vaikka joku tekisin vielä hirmuisempia tekoja.

 
Jotkin uutiset eivät saa millään julkisuutta. Yksi tällainen uutinen on eräs sotarikostuomio. Äskettäin Malesiassa toimiva Kuala Lumpur War Crimes Commission nimittäin tuomitsi Bush Jr:n ja hänen lähipiirinsä sotarikoksista.

Päivän vähän tunnettu fakta: Yhdysvaltojen viimeisen sadan vuoden aikaisista presidenteistä moni saattaisi saada jopa kuolemantuomion kansainvälisessä sotaoikeudessa jos Yhdysvallat noudattaisi kansainvälistä lakia. Esimerkiksi molemmat Bushit ja Clinton ovat merkittäviä sotarikollisia. Tai olisivat jos oikeus olisi sama kaikille. Moniko tiesi?

Suurin osa ihmisistä tuskin on koskaan kuullutkaan ja reagoinee tähän välittömästi pitämällä tällaista väitettäkin naurettavana ja väitteen esittäjää salaliittoteoreetikkona. Valitettavasti kyseessä ei ole oikeastaan mielipide, vaan hyvin faktojen tukema tosiasia, joka on jäänyt mediassa huomattavan vähälle huomiolle. Puhutaan hieman sotarikoksista.

Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen useampia sotia kuin yksikään muu länsivaltio ja sen kontolla oleva ruumispino alkaa voittaa kirkkaasti vuosisadan suurimmiksi hirviöiksi kutsutut diktaattorit. Yksin viimeisin Irakin sota on tuottanut reilut satatuhatta uhria. Mielenkiintoisesti sotia katsottaessa huomataan, ettei Yhdysvaltojen historiassa ole montaakaan rauhan vuotta, ja myös 1900-luku on ollut Yhdysvalloille käyntiä sodasta toiseen. Tämän lisäksi Yhdysvaltojen sotamäärä kasvaa räjähdysmäisesti jos lukuun vielä lasketaan mukaan Yhdysvaltojen tukemat sodat, eli konfliktit joissa Yhdysvaltojen antama tuki  - materiaalinen tai poliittinen - oli merkityksellistä sodan jatkumiselle ja raakuudelle.

Yhdysvallat on kuitenkin ainutlaatuisen aktiivinen sotija. Sen ylivoimainen sotateknologia, massiiviset resurssit ja muihin supervaltoihin suhteellisen etäinen sijainti on antanut sille vapauksia joita muilla ei ole ollut. Näitä vapauksia on käytetty ahkerasti.

Erikoista Yhdysvaltojen käymissä sodissa viimeisen vuosisadan aikana on se, että lähes kaikki niistä ovat sotia joissa Yhdysvallat nimenomaisesti hyökkää huomattavasti pienemmän ja heikomman valtion kimppuun jollain yleensä hyvin huteralla syyllä. Jos katsomme mitä tahansa Yhdysvaltojen sotaa viimeisen sadan vuoden aikana, lähes kaikki ovat konflikteja joissa Yhdysvallat on aloittaja ja siis iskee ensimmäisenä ja toisen osapuolen uhka Yhdysvalloille on ollut hyvin kyseenalainen (Irak lienee kaikkien muistissa, mutta ei ole ainoa). Toki Yhdysvallat on keksinyt hienoja syitä näille iskuilleen, mutta Japanin iskua Pearl Harboriin lukuun ottamatta*, Yhdysvallat on jokaisessa ollut ensimmäinen iskijä, eikä oikeastaan yksikään hyökkäyksen kohteena oleva maa olisi kyennyt edes iskeä Yhdysvaltoja vastaan. Erikseen voidaan myös korostaa sitä mielenkiintoista piirrettä, että yksikään vihollinen ei vuosisataan ole iskenyt Yhdysvaltoja vastaan Yhdysvaltojen maaperällä toista maailmansotaa lukuunottamatta.

Syyt ovat monesti Manilan laukauksilta kuulostavia. Jokin terroristiryhmä jossain suunnittelee jotain kauheaa! Joku on ihan varmasti hyökkäämässä jonnekin muualle! Jokin terroristi piileskelee jossain valtiossa! Jos ei hyökätä, niin ihan varmasti se kärpäsen kokoinen valtio kohta hyökkää meidän kimppuumme!

Yhdysvallat tarvitsee sodilleen aina jonkin tekosyyn osittain kansainvälisen lain ja osittain oman lainsäädäntönsä takia. Tämän syyn ei valitettavasti tarvitse olla erityisen hyvä tai uskottava, sillä kukaan ei hyvästä syystä uskalla haastaa kulman kovimman tappelupukarin perusteluja. Yhdysvallat perustelee hyökkäyssotiaan esimerkiksi Irakissa ja Afganistanissa turvallisuusperusteilla, eli käytännössä sanoo sotien olevan ennakoivaa itsepuolustusta. Totuus on ettei kansainvälinen oikeuskäytäntö ole asiassa samaa mieltä, eikä pitäisi kenenkään muunkaan olla.

Sodan perusteeksi ei nimittäin käy ennakoiva itsepuolustus, "hyökkäämme ennen kuin nuo hyökkäävät" joka on Yhdysvaltojen nykyisen sotakoneiston tärkeimpiä sloganeita. Ennaltaehkäisevä puolustus on itseasiassa ollut lähes jokaisen modernimman sodan oikeutus, jota esimerkiksi toisen maailmansodan aikaan käyttivät esimerkiksi japanilaiset ja natsit ja Neuvostoliitto useasti. Kun neuvostopanssarit vyöryivät Suomeen 1939, heidänkin perustelunsa olivat suomalaisten "laukaukset" ja tarve puolustaa itseään suomalaisten "invaasiota" vastaan. Perustelu oli jokseenkin sama kuin mitä Yhdysvallat käyttää jatkuvasti: "toi ois hyökänny ihan kohta!"

Terroristien tekemät iskut Yhdysvaltoja vastaan eivät ole vettä pitävä perustelu. Miltä esimerkiksi kuulostaisi että jokin Suomalainen Karjala Takaisin-liike tekee pienen pommi-iskun Venäjällä ja Venäjä pommittaa sitä perusteena käyttäen jokaisen Suomen kaupungin pois kartalta? Kansainvälisen oikeuskäytännön näkökulmasta Yhdysvaltojen toimet hyökkäyssodissaan ovat tuomittavia. Toisekseen niissä on se ongelma, että jos yksittäisten kansalaisten tekemät vakavatkin rikokset ovat perusteltu syy sodalle, on Yhdysvallat melkoisessa pulassa: sen kansalaiset ovat syyllistyneet terrori-iskuihin, varsinkin Etelä-Amerikassa. Yhdysvaltalaiset ihmiset ja järjestöt ovat tukeneet terrorismia ja auttaneet tai osallistuneet terroritekoihin vuosisadan aikana lukemattomia kertoja.

Yksittäisten kansalaisten lisäksi myös Yhdysvallat on itse syyllistynyt huomattaviin terroristisiin tekoihin maailmalla, mutta kukaan ei vakavalla naamallakaan ehdota, että niiden takia Yhdysvaltoihin pitäisi hyökätä. Myöskään kansainvälinen oikeuskäytäntö ei pidä sodan oikeutuksena yksittäisten tahojen terrori-iskuja, tai muuten esimerkiksi Pakistanilla ja Vietnamilla olisi täysi oikeus iskeä Yhdysvaltoihin. Ainakin Yhdysvaltojen omien käytäntöjen mukaan. Esimerkiksi Pakistaniin on Obaman virkakauden aikana kertynyt melkoinen pino viattomia ruumiita Yhdysvaltojen puolivillaisesti tehtyjen miehittämättömien lentokoneiden iskuista, mutta missä viipyy Pakistanin hyökkäys Yhdysvaltojen maaperälle kostona?

Demokratian levittäminen ja puolustaminen on myös peruste joka ei historiallisten todisteiden perusteella pidä paikkaansa. Yhdysvallat on nostanut valtaan niin monta diktatuuria ja kaatanut niin monta demokraattista hallintoa, ettei sillä ole mitään mandaattia väittää toimivansa demokratian edistäjänä. Yhdysvallat tukee tälläkin hetkellä useita diktaattoreita, eli tästäkään ilmiöstä ei voi edes puhua menneessä aikamuodossa. Retoriikka ja kauniit puheet eivät ole sama kuin teot.

Kaikenkaikkiaan Yhdysvallat on retoriikallaan aina rauhan asialla, mutta käytännössä aloittaa enemmän sotia kuin yksikään muu valtio maailmassa. Yhdysvallat on ollut sodassa lähes taukoamatta viimeiset vuosikymmenet ja käytännössä aina hyökkääjänä, ei koskaan itsensä puolustajana. Syyskuun 11. päivän tapahtumat vuonna 2001 olivat äärettömän harvinainen poikkeus jossa joku onnistuneesti iski Yhdysvaltoja vastaan, mutta tätä tekoa  lukuunottamatta Yhdysvallat ei ole ollut minkään hyökkäyksen kohde sitten toisen maailmansodan, eikä voi käyttää oikeuksenaan itsepuolustusta. Ja 9/11 kaltainen terrori-isku on kaukana sodan julistuksesta kun verrataan ihmiskärsimyksen määrää.

Hyökkääminen toista valtiota vastaan (varsinkin ilman YK:n mandaattia) on suoraan sodanlietsontaa. Sodanlietsonta on rikos josta toisen maailmansodan jälkeen tuomittiin ja jopa teloitettiin siihen syyllisiksi katsottuja saksalaisia. Sodanlietsontaa on käytännössä kaikki mikä ajaa sotaan ja tietysti jokainen hyökkäyssota jossa ei puolustauduta suoraan kimppuusi hyökkäävää vihollista vastaan on sodanlietsonnan pahin muoto. Erityisen pahan rikoksen sodanlietsonnasta tekee se, että sodanlietsonnasta vastuussa olevaa voidaan syyttää kaikista sodan rikoksista ja vahingoista.

Lyhyesti: Yhdysvaltojen sodilla ei ole oikeutusta.

Kansainvälisen oikeuden perspektiivistä sotien oikeutukset ovat legalistinen viidakko johon ei voi pureutua riittävällä pieteetillä kirjoittamatta kokonaista kirjaa. Pureudumme näihin kuitenkin hieman. Tämä on siksi oleellista, sillä sen lisäksi, että Yhdysvallat katsoo olevansa oikeutettu sotimaan missä vain tahtoo, se myös rikkoo jatkuvasti kansainvälisiä sodankäynnin sääntöjä ja lakeja joiden noudattamista se toki muilta vaatii. Tarkastellaan konkreettisemmin muutamia käytännön esimerkeistä Yhdysvaltojen selvistä sotarikoksista.  Selkeitä esimerkkejä rikoksista löytyy kun tarkastelemme sodankäynnin keinoja joita Yhdysvallat noudattaa. Yhdysvallat ei nimittäin enää katso tarpeelliseksi huomioida Geneven sopimuksen määrityksiä sodankäynnin keinoista.

Sotavankien ja siviilien kohtelu on yksi esimerkki sotarikoksesta. Irakissa oli käynnissä sota, mutta kiinni otetut eivät olleet kuitenkaan vihollisen sotilaita, vaan vihollistaistelijoita. Tällä uudella määritelmällä voitiin kiertää Geneven sopimuksen säännöt sotavankien kohtelusta ja päädyttiin esimerkiksi Abu Ghraibin ja Guantanamo Bayn tilanteisiin. Kidutus oli yhtäkkiä sallittua (kunhan sitä ei kutsuttu kidutukseksi).

On käsittämätöntä miten vinksahtaneeseen mielentilaan amerikkalaissotilaat on saatu, että he oikeasti kykenevät kidutuksen kaltaiseen rikokseen ihmisyyttä kohtaan. Heille "vihollinen" on niin demonisoitu että häntä voi kohdella miten tahansa. Äskettäinen video amerikkalaissotilaista häpäisemässä Taliban-taistelijoiden ruumiita kertoo kylmäävää tarinaa tästä mentaliteetista.


Ihmisoikeuksia väheksyvä käytös näkyy toki muuallakin. Muistetaan myös, että Yhdysvallat on myös käyttänyt YK:n turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan esimerkiksi vuonna 1988 estääkseen Israelia joutumasta kohtelemaan Palestiinalaisia Geneven sopimuksen vaatimien ihmisoikeuksien mukaisesti. Yhdysvallat esti päätöslauselman, jonka mukaan sen liittolaisen (Israelin) pitäisi kohdella ihmisiä ihmisoikeuksia kunnioittaen. Tätä vetoa Yhdysvallat on Israelin apuna käyttänyt lukemattomia kertoja ja ihmisoikeuksien kunnioitus on näistä toimista kaukana.

Toinen esimerkki sotarikoksista tulee lääkintää ja sairaanhoitoa koskevista pykälistä. Yhdysvallat on toistuvasti hyökännyt sairaaloita ja terveyskeskuksia kohtaan, aiheuttaen suurta kärsimystä. Näitä hyökkäyksiä on perusteltu kertomalla miten kyseisissä tiloissa piileskelee vihollistaistelijoita, mutta useammassa tapauksessa todisteet väitteiden puolesta ovat olleet hataria. Todisteiden voima ei erityisemmin itseasiassa edes merkitse, sillä sairaalaan hyökkääminen on yksiselitteisesti sotarikos, piileskeli siellä vihollistaistelijoita tai ei.

Omaisuuden tarpeeton tuhoaminen on kolmas esimerkki. Irakin sodan aikana useita kaupunkeja moukaroitiin tykistötulella ja pommituksella muutamien vihollistaistelijoiden häätämiseksi. Konkreettinen esimerkki on Fallujahin kaupunki, joka tuhottiin hyvin perusteellisesti ja tarpeettomasti. Fallujahin tuho on eritäysen julma ja sitä ei voi mitenkään perustella kun otetaan huomioon, että Irak-operaation tarkoitus oli ensin etsiä joukkotuhoaseita ja kun niitä ei löytynyt, muuttui retoriikka demokratian levittämiseksi. Näin levitetään demokratiaa.

Nämä tuoreet hirvittävyydet eivät pääse lähelläkään sitä tuhoamisen määrää mitä Yhdysvaltojen sodat Kaukoidässä ovat saaneet aikaan. Siviilien silmitön murhaaminen ja maan pommittaminen myrkylliseksi ovat asioita joita Yhdysvallat ei ole koskaan välttänyt siviiliuhreista ja tämä näkyy kaikkein selkeimmin esimerkiksi Laosin kohtelua tarkasteltaessa: Yhdysvallat pommitti Laosia vuosia, käyttäen Laosin pommittamiseen enemmän räjähteitä kuin koko toiseen maailmansotaan! Ja nyt puhutaan pitkälti siviiliväestöön kohdistuneista tuhoisista iskuista, sillä Laosissa ei välitetty mitä pommitetaan, kaikki pistettiin maan tasalle ja maa kärsii seurauksista edelleen tänä päivänä.

Ja muistetaan myös että maailmassa on vain yksi valtio joka on hyökännyt toisen maan siviiliväestön kimppuun täydellä ydiniskulla, itseasiassa kahdesti. Yksikään muu valtio, ei edes Islamistinen Pakistan, ole tehnyt samaa. Jos katsomme historiaa ja ennakoimme tulevaa sen perusteella, on vain yksi ydinvaltio joka on osoittanut olevansa valmis käyttämään ydinaseita - ja on muistuttanut aikovansa edelleen käyttää niitä "ennakoiviin iskuihin". Tämä ei rajoitu George W. Bushiin, vaan jopa rauhankyyhkynä pidetty Obama on uhitellut näillä ydintuhon välineillä.

Yhdysvallat on toimillaan osoittanut kerta toisensa jälkeen, että se ei välitä siviilien hengistä eikä yritä estää siviilien kuolemia sotatoimissaan millään muilla tavoin, kuin retoriikassa. Käytäntö puhuu kylmää kieltä täydellisestä piittaamattomuudesta.

Tässä on hyvä muistuttaa, että Yhdysvaltojen allekirjoittama Geneven sopimus suoraan kieltää tarpeettoman siviiliomaisuuden tuhoamisen. Kokonaisen kaupungin (tai kokonaisen maan) raunioittaminen ja elinkelvottomaksi ei ole mitään muuta kuin täydellistä piittaamattomuutta Geneven sopimuksesta. Mielenkiintoisesti Yhdysvallat on torjunut YK:n turvallisuusneuvostossa esimerkiksi lauselman, jossa vaadittiin jäsenvaltioita noudattamaan jo hyväksymäänsä Geneven sopimusta. Yhdysvallat on avoimesti siis ilmaissut olevansa haluton noudattamaan pelisääntöjä joita se kyllä muilta vaatii.

Pienenä lisänä, Yhdysvallat on osoittanut miten vähän se välittää muistakin Geneven sopimuksen säännöistä sodankäynnille. Sääntöjä voi kiertää muuttamalla asioiden nimiä ja esimerkiksi Irakin konfliktin aikana, Irakilaiset sotilaat eivät olleet sotilaita, vaan "vihollistaistelijoita", minkä ansiosta heitä ei tarvinnut kohdella sotavankeja koskevien sääntöjen mukaan. He eivät kuitenkaan ole myöskään siviileitä, vaan jotain joka tipahtaa lainsäädännön mustaan aukkoon ja ei enää ole ongelma.


Vihollistaistelijoita ei tarvitse kohdella hyvin tai edes inhimillisesti, kuten esimerkiksi Abu Ghraibhin tapahtumat konkreettisesti osoittavat.
Vangitaan ja kidutetaan henkilöitä jotka eivät ole sotilaita. Ja pommitetaan alueita joilla asuu lisää siviileitä perustellen sitä heidän joukossaan piileskelevillä terroristeilla. Jos terroristi on se, joka iskee siviileitä kohtaan, iskeäkseen vihollistaan vastaan, tekee se Yhdysvalloista terroristivaltion ilman pienintäkään epävarmuutta.

Yhdysvallat on retoriikkansa mukaan maailman toivo ja suojelija joka maalaa omat tekonsa positiivisina ja muiden teot hirvittävyyksinä. Totuus on kuitenkin toisenlainen ja pinnan alta löytyy täydellinen piittaamattomuus kansainvälisestä laista ja oikeudesta, hirmutekoja, kansanmurhissa avunantoja, demokraattisten valtioiden vallankaappauksia, sotarikoksia ja suurempi määrä aiheutettuja kuolemia kuin millään muulla valtiolla koskaan. Ehkä historiankirjoitus tulee jossain kaukaisessa tulevaisuudessa näkemään Yhdysvallat sotaisana hirviönä ja sen leiman maa tällä hetkellä ansaitseekin.

Otetaan vielä yksi konkreettinen esimerkki siitä mitä tämä demokratian mallioppilas tekee maailmalla. Tämä esimerkki 80-luvulta kuvaa hyvin sitä miten Yhdysvallat ei kunnioita kansainvälistä oikeutta, varsinkaan sellaisissa tapauksissa jossa se itse on rikkonut lakeja. Yhdysvallat (johdossaan yksi Yhdysvaltojen historian demokratian vastaisimpia presidentejä, Ronald Reagankäytännössä päätti syöstä vallasta Nicaraguan demokraattisesti valitun hallinnon. Taisteluiden ollessa yhä käynnissä, Nicaragua yritti saada oikeutta laillisia keinoja käyttäen, ja vei tapauksen kansainvälisen oikeuden eteen. Käytännössä Yhdysvallat ilmoitti olevansa kansainvälisen oikeuden yläpuolella ja kielsi oikeudella olevan mitään auktoriteettiä sen yli. Tämä tapahtui sen jälkeen kun oikeus totesi Yhdysvallan syylliseksi Nicaraguan syytteisiin ja vaati Yhdysvalloilta korvauksia. Tuomioon täytäntöönpanon Yhdysvallat esti väärinkäyttämällä veto-oikeuttaa YK:n turvaneuvostossa, kuten yleensä. 

Aiheisiin liittyvä kirjavinkki: Noam Chomskyn Failed States. Erittäin kylmäävä kirjoitus siitä mitä Yhdysvallat tekee ja on tehnyt.

Huomautus: Tämä teksti ei missään tapauksessa ole ehdotus minkäänlaiseen voimankäyttöön (koko tekstin keskeinen ajatus on kritisoida voimankäyttöä) tai johonkin niin lapselliseen kuin lippujen polttamiseen. Jos sait tämän tapaisia ajatuksia, silitä vaikka kissaa ja ilmoittaudu raivonhallinnan kurssille.

* Ja Peal Harborista puheenollen, Imperiaalinen Japani hyökkäsi Yhdysvaltoja vastaan koska se odotti Yhdysvaltojen iskevän sitä vastaan. Japanin iskut Tyynen valtameren alueen sotilaskohteisiin oli tarkoitettu estämään Japanin pelkäämät pommituslennot, joita Yhdysvaltalaisissa lehdissä kaavailtiin varsin avoimesti. Tuolloista Japania ei voi puolustella liikaa, heidän hirmutekonsa olivat melkoisia. Isku Yhdysvaltoihin oli Japanille ennaltaehkäisevä sota. Japanissa pelättiin, että jos joku ei murskaa Yhdysvaltojen hyökkäyskykyä Aasiaan, Yhdysvallat tulisi palopommittamaan Japanin maan tasalle, kuten Yhdysvallat teki varsin selväksi pystyvänsä tehdä. Lehtikirjoitukset siitä miten Amerikkalaiset palopommit polttaisivat Japanilaiset paperitalot ovat yksi esimerkki tästä.

Katolinen keinohedelmöitys

Feministipodcast Godless Bitches toi tietooni muutamia mielenkiintoisia seikkoja katolisen kirkon virallisesta suhtautumisesta keinohedelmöitykseen. Tiesin jo ennakkoon ettei kyseinen pedofiilinkätkennälle omistautunut organisaatio ollut oikein innokas kondomien ja ehkäisyn käytöstä, mutta keinohedelmöitysasiat onnistuivat silti yllättämään.

Ensinnäkin katolinen kirkko vastustaa tiukasti koeputkihedelmöitystä. Katolisen kirkon kanta on, että koeputkilapselta jotenkin ryöstetään jotain tärkeää siinä että hän saa alkunsa näin keinotekoisesti hedelmöitettynä. Lainaan tässä lyhyesti CatholicInsight.com-sivuston artikkelia aiheesta:
IVF violates the rights of the child: it deprives him of his filial relationship with his parental origins and can hinder the maturing of his personality. It objectively deprives conjugal fruitfulness of its unity and integrity, it brings about and manifests a rupture between genetic parenthood, gestational parenthood, and responsibility for upbringing. This threat to the unity and stability of the family is a source of dissension, disorder, and injustice in the whole of social life.
Katolisen kirkon mukaan lapselta siis riistetään jotain. Usein viitataan jopa lapsen oikeuteen tulla alullepannuksi (heh-heh) avioliiton syleilyssä joka on katolisten mukaan tärkeä oikeus. Tämä argumentointi tuntuu kuitenkin täysin absurdilta kun muistamme miksi ihmiset menevät hedelmöityshoitoihin -  se ei ole "huvin vuoksi". Ilmiselvä ongelmahan on, ettei kukaan mene hedelmöityshoitoihin jos he kykenisivät hankkiutumaan raskaaksi normaalilla tavalla! Ne lapset joilta jotain "ryöstetään" tällä koeputkihedelmöityksellä eivät koskaan edes syntyisi jos hoitoja ei annettaisi.

Tämä argumentointi tuntuu hyvin oudolta, varsinkin kun se tulee ihmisjoukolta jotka väittävät vastustavansa raskauden keskeyttämistä ihmiselämän kunnioittamisen takia. Katolisen kirkon mielestä siis lapsella on niin tiukka oikeus syntyä oikean isän ja oikean äidin väliin, että jos se ei ole mahdollista, parempi jos hän ei synny. Tämä ei kuitenkaan päde missään muussa tilanteessa, sillä raskauden keskeyttäminenhän on katolisen kirkon tiukasti tuomitsema käytäntö. Double standard anyone?

Mutta absurdius jatkuu. Katolisilta ei kielletä kaikkia hedelmöityksen apuja kuitenkaan, jotkin heikon hedelmällisyyden hoitokeinot ovat sallittuja. Kun parin hedelmällisyyttä selvitetään, täytyy tietysti myös miehen siemenneste tarkistaa ja siinä pääsemme jälleen uuteen absurdiuteen. Katolinen kirkko nimittäin kieltää miestä pistämästä hanskaan (tai kuppiin tässä tapauksessa) jolloin siemennestenäytteen antaminen hankaloituu. Ainoa paikka mihin mies saa siemenensä istuttaa, on vaimonsa sisälle ja siemenneste pitää siis saada ulos tällä tavalla.

Avuksi tähän on kehitetty erityinen kondomi, jonka mies pukee, parittelee vaimonsa kanssa ja sitten säilöö ohjeiden mukaisesti. Kondomissa pitää kuitenkin olla jotain mitä kondomilta ei yleensä odota: reikä. Katolinen kirkko ei hyväksy kyseistä keräysvälinettä ilman reikää, ettei mahdollinen luonnollinen raskaaksi tuleminen estyisi (kuten jumala tahtoo tietysti).

Absurdimmaksi tämä reikävaade menee kun muistamme että katolisen kirkon mukaan kondomit eivät oikeasti ehkäise tauteja tai raskaaksi tulemista. Eli Afrikassa aids tai raskaus ei kondomiin pysähdy kun puhutaan raskauden tai tautien ehkäisystä. Mutta yhtäkkiä ne muuttuvatkin tehokkaiksi kun puhutaan keinohedelmöityksestä?

Muitakin keinoja toki on ja Not so Secret-blogi esittelee ne parhaat: lääkäri voi toki keräillä siemennäytteen vaimosta luonnollisen seksin jälkeen. Oikeasti. Mutta jos vaimoa ei ole, siemennestenäytteen antaminen menee todella hankalaksi.

Ja kyllä, se hyväksytty menetelmä esimerkiksi sinkkumiehille sisältää neulojen käyttöä (ja kyllä, siemennestettä on joskus tarvis kerätä myös mieheltä joka ei ole parisuhteessa, hedelmällisyys ei ole ainoa asia joita niistä testataan). Siemenneste kerätään hyvin epämukavalla tavalla straight from the horses mouth tuikkaamalla neula paikkaan jossa neulan läsnäolo ei ole kiva. Mutta vielä oudommaksi menee. Toinen sallittu menetelmä on käyttää paikallispuudutusta ja sitten aiheuttaa ejakulaatio takapuoleen työnnettävällä sähköisellä simulaattorilla. Jep. Katolinen doktriini estää masturbaation ja suosii mieluumin takapuoleen työnnettävää sähkölaitetta paikallispuudutuksen kera.

Ja tietysti jäljellä on vielä yksi tapa: jos yön aikana sattuu tapahtumaan märkä uni, tai muuten ei-tahallinen ejakulaatio tapahtuu, tämä näyte on sallittua kerätä talteen ja toimittaa analysoitavaksi.

Erittäin hienoja menetelmiä kaikki. Jokaisen tarkoituksena on estää sitä synkkää syntiä, että mies pistäisi hanskaan ja pitäisi siitä. Vaimo on ainoa sallittu laukeamispaikka ja siitä ei jousteta, edes terveyssyistä.

Lisääntymisasioissa  katolinen kirkko menee uimaan sinne hulluuden syvään päähän. Kaikki nämä tarpeettomat kiellot vaikeuttavat monesti muutenkin hankalia tilanteita ja tekevät yksinkertaisesti lääketieteellisistä proseduureista hankalia (puhumattakaan mille määrälle kontaminaatiota näytteet altistuvat). Lisäksi perustelut kieltojen takana ovat usein äärettömän epätieteellistä potaskaa ja kielivät miten niiden kirjoittajat ovat vieraantuneet todellisuudesta.

Katolinen kirkko paljastaa näillä käytännöillä myös todellista puoltaan. Esimerkiksi valehteleminen siitä miten tärkeänä elämää pidetään paljastuu helposti juuri valehteluksi kun sitä katsotaan tämän perspektiivin läpi. Elämä on pyhää ja potentiaalistakin elämää pitää puolustaa - kunhan se kaikki tapahtuu meidän sanelemallamme tavalla. Munasolu joka on hedelmöittynyt on ihminen vain jos se hedelmöittyy toisen ihmisen sisällä, muissa tapauksissa kyseessä on sieluton hirviö. Kyse ei ole elämän puolustamisesta, vaan lähinnä kontrollin pitämisestä. Ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen ei enää edellytä kirkon hyväksyntää ja se kauhistuttaa kirkon johtoa. Se kauhistuttava asia on vallan menettäminen.

Suurin osa katolisista pitää näitä oppeja ja kieltoja yhtä naurettavina kuin minäkin. Suurin osa katolisista jopa rikkoo kirkkonsa käskyjä ja käyttää ehkäisyä, mikä on vain hyvä asia.



Valitettavasti he maksavat yhä jäsenmaksuja organisaatiolle joka käyttää miljardejaan kampanjoidessaan omien absurdien sääntöjensä saamiseksi laeiksi ympäri maailmaa, alkaen ehkäisyvalistuksen vastustamisesta, puhtaaseen ehkäisyvalehteluun (kuten Afrikassa tapahtuu tänäkin päivänä), aina syrjintälakien puolustamiseen ja pedofiilien kätkemiseen.

Suomen laillisuuspuolue rikkoo lakia

Suomeen perustettiin äskettäin hienolta (nimen tasolla) kuulostava Laillisuuspuolue. Ajatus kuulosti heti hyvältä, sillä Suomi on siitä jännittävä maa, ettemme noudata omia lakejamme, vaan valtaeliitti kiertää ja rikkoo lainsäädäntöä jatkuvasti. Puhumattakaan siitä miten emme noudata kansainvälistä oikeuskäytäntöä ja saamme muita pohjoismaita enemmän tuomioita esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Suomen Laillisuuspuolue ei kuitenkaan aio keskittyä näin turhiin juttuihin. Se näyttäisi pikemminkin keskittyvän EU:n vastustamiseen ja Karjalan takaisin vaatimiseen.

Mutta juttu menee paljon kiintoisammaksi. Lueskelin Jouko Pihon tekstiä puolueen perustamisesta ja koin melkoisen LOL-hetken päästessäni kommentteihin. Näyttäisi nimittäin pahasti siltä, että laillisuuspuolue on jo tässä vaiheessa rikkomassa lakia. He eivät nimittäin Joukon mukaan hyväksy puolueen jäseniksi homoseksuaaleja, biseksuaaleja tai muslimeita (joita Jouko nimittää Islamisteiksi). Syrjimisen kieltävät lait eivät siis ole laillisuuspuolueelle ongelmallisia lakeja rikkoa.

Hauskasti biseksuaali joka "ei koskaan ole toteuttanut taipumustaan ja on naimisissa ja perheen isä tai äiti" voi liittyä puolueeseen. Puolueeseen liittyminen edellyttää myös sukupuolineutraalin avioliiton vastustamista. Homouden kriminalisoimista ei tarvitse vaatia, mutta se tuskin haittaa. Myös pedofiilit on suljettu puolueen ulkopuolelle.

Puolue ei näytä olevan myöskään kiinnostunut ihmisen laista, jota Jouko monesti kuvaa joksikin mitä voi muuttaa. Herraa ylistetään niin monessa välissä, että Joukon suosima laki alkaa epäilyttävästi näyttää vähemmän maalliselta ja enemmän jumalalliselta.

Itseasiassa puolueella näyttäisi olevan mielenkiintoisia sukulaisia. Tällainen uskoa ja ulkoista vihollista vastustava organisaatio kuulostaa tutulta. Hei, sehän on Jumalan Puolue, Hizbollah! Hekään eivät tykkää homoseksuaaleista ja yrittävät kovasti vastustaa suurta pahaa vihollista (heille Israel, laillisuuspuolueelle EU).

Ehdotankin laillisuuspuolueelle yhteistyön aloittamista Hizbollahin kanssa. Heillä olisi varmasti paljon annettavaa toisilleen.

Lumia ja itsensä pettämisen jalo taito

Kauppalehdessä oli äskettäin artikkeli siitä miten LG luopuu toistaiseksi Windows Phone-laitteiden tekemisestä. Artikkeli lyhykäisyydessään kertoi miten LG on pettynyt Windows Phonen myyntimääriin ja ei toistaiseksi aio valmistaa Windows-puhelimia. Artikkeli itsessään ei kuitenkaan ollut se mielenkiintoinen kohta, mutta sen kommentit olivat.

Artikkelin saamat kommentit olivat todella outoja. Käytännössä jokainen kommentoija sivuutti sen miten tuhoisaa mobiiliekosysteemille on jos merkittävä valmistaja jättää sen ja että tilanne on oikeastaan vaan edullinen.

Käydään läpi ensimmäiset artikkelin saamat kommentit.

Luopuu käytöstä, varsin vahva otsikointi. Kirjoitusten perusteella näyttäisi varmemmalta, että panostetaan vahvemmin uuden WP8 rakentamiseen.

Kommentoijan mielestä kyseinen uutinen olikin positiivinen ja luopuminen kääntyi kommentoijan mielessä sitoutumiseksi alustaan myöhemmin. Mielenkiintoista tässä on ettei artikkelissa mitenkään erityisemmin luvattu valmistaa WP8-laitteita. Artikkelissa eräs analyytikko teki oletuksen, että jos WP8-alusta menestyy, jatkaisi LG alustan tukemista.

Melko sairaalloista otsikointia Kauppalehdeltä. Lisäksi tuon Indersin Mikaen Rautasen höpö höpö juttuihin ei kannata luottaa. Kaveri vain kuolaa omistamaansa vanhanaikaista sardiinipurkkiaan iPhonea!

Kommentaattori lyttää jutun koska sen jälkimmäisessä puolikkaassa on kommentteja analyytikolta joka kommentaattorin mukaan pitää iPhonesta. En tunne kyseistä analyytikkoa, mutta artikkelissa tämä ei esittänyt mitään Apple-myönteisiä kommentteja, eikä hän ollut se joka artikkelin nimen tai suunnan valikoi. Kyseinen analyytikko lähinnä huomautti sen harmittavan tosiseikan, ettei yksikään Microsoftin strateginen mobiilikumppani ole hyötynyt tästä kumppanuudesta.

Lisäksi väite että otsikointi olisi sairaanloista on outo. Kauppalehden otsikointi ei ollut myöskään mitenkään sairaanloinen, vaikkakin aavistuksen verran dramaattinen. Otsikko oli: Isku Windows Phonelle: LG luopuu WP:n käytöstä.

Tämä on tarkka otsikko sillä kyseessä on aivan vähintään pr-tappio Windows Phonelle kun LG luopuu WP-laitteiden valmistamisesta. Jokainen valmistaja joka ei valmista tietyn ekosysteemin puhelimia ja markkinoi niitä, valmistaa vastaavasti toisen ekosysteemin puhelimia ja markkinoi vastaavasti niitä.

Taisivat huomata, että eivät osaa tehdä puhelimia ja parempi laittaa pillit pussiin. Keskittyvät jatkossa littu telkkareihin.

Tämä kommentaattori päätti lytätä LG:n. Oli LG:n laitteista mitä mieltä tahansa, valmistajien määrän vähentyminen WP:n takaa vähentää myös WP-ekosysteemiin käytettyä markkinointia. Ja jos LG:n myynnin ongelma olisi heikko tuotteiden laatu, näkyisi se myös ongelmina muiden laitteiden myynnissä ja tämähän ei LG:llä korjautuisi lopettamalla WP-laitteiden tekemistä.

Minun korvissani tuo uutinen Windows -kilpailun vähenemisestä kuulostaa tässä vaiheessa hyvältä Nokian kannalta. En tosin ole alan asiantuntija.

ja vastauksena tähän joku kommentoi:

Se on juuri sitä eli tuosta päätöksestä Nokia tulee hyötymään.


Nämä kaksi kommenttia olivat outoja. Käyttäjät olettavat, että nimenomaisesti Windows Phonelle olisi omat markkinat ja kun kilpailijat vähenevät, tarkoittaa se Nokialle parempia mahdollisuuksia menestyä. Tämä olisi totta, jos Windows Phone olisi olemassa jossain tyhjiössä jossa ei ole muita matkapuhelimia. Mutta näin ei ole ja Windows Phone taistelee markkinatilasta Androidin ja iOS:n kanssa. Tämä on se todellinen haaste. Ei ole väliä vaikka Nokia myisi tuhat kertaa enemmän Windows-puhelimia kuin kilpailijat, jos kilpailivat myyvät yhteensä kymmenen kappaletta kyseisiä puhelimia.

Kun valmistajista harvempi tukee Windows Phone-järjestelmää, antaa se toki enemmän mahdollisuuksia jos maailmalla olisi tarpeeksi kiinnostusta nimenomaisesti Windows Phoneen. Näin ei kuitenkaan ole. Windows Phone ei ole kaapannut ihmisten sydämiä ja maailmanlaajuiset myyntitilastot kuvaavat tätä hyvin: kärjestä löytyy lähes kaikkialla iPhone ja Samsungin Galaxy SII.

Jatkossa LG ei myöskään poistu mobiilimarkkinoilta, vaan panostaa enemmän muihin alustoihin - tai tässä tapauksessa yhteen alustaan, Androidiin, kasvattaen sen näkyvyyttä ja ihmisten mielenkiintoa siihen. Kilpailu Windows Phone-kentällä siis kevenee, mutta matkapuhelinten kanssa ei, enemmänkin Nokian tukema jalusta on jäämässä marginaaliin entistä voimakkaammin.

Kun valmistaja hylkää alustan, mielenkiinto alustaan vähenee sillä kuluttajille tämä näkyy alustan floppaamisena ja harva tahtoo tukea alustaa jonka tulevaisuus on epävarma. Tämän takia Symbian romahti:  Elop laukoi kommentteja sen lopettamisesta ja siitä miten Symbian on tulessa oleva lautta. Ihmiset eivät halua sitoutua uppoavaan laivaan. Kun valmistajat hylkäävät alustan, se on ihmisille merkki uppoavasta laivasta. Windows Phonen myyntiluvut eivät myöskään ole olleet rohkaisevia, eivätkä auta tässä yhtään. Monien käsitys Windows Phone-alustasta on kuitenkin "Ihan kiva, mutta kukaan ei käytä" ja se ei innosta käyttämään.

LG:n päätös lopettaa Windows Phone-laitteiden tekeminen ei siis ole mitään mitä artikkelia kommentoineet henkilöt väittivät. Se ei ole ollut hyvä juttu Nokialle, se ei ollut keskittymistä WP8-laitteisiin, eikä Applen palvontaa. Kommentoijat ovat kuitenkin vakuuttuneita siitä miten tämä on vain hyvä asia Nokialle ja suorastaan merkki siitä miten Windows Phone-ekosysteemi vaan paranee. Suomessa tuntuu tietyissä piireissä olevan tarve, toive tai vaatimus Nokialle menestyä ja kun jotain päinvastaista tapahtuu, se silti rationalisoidaan positiiviseksi.

Ilmiö on hieman tuttu Apple-fanien käytöksestä. Vitsihän sanoo, että jos Apple päättäisi vaatia heitä uhraamaan esikoisensa Applelle edellytyksenä saadakseen ostaa seuraava iTuote, faneista suuri joukko lähtisi puolustamaan tätä politiikkaa ("Sehän käytännössä vahvistaa vain tuotteiden toimintaa!" tai "Kuka sitä esikoistaan tarvitsee kun on iPad 4!").

Samalla tavalla tässä selvästi negatiivinen kehitys Windows Phone-ekosysteemille kääntyy positiiviseksi, ainakin sopivasti ajattelevan mielessä. Sen suorastaan näkee miten kognitiivinen dissonanssi käynnistyy.

Tietokoneviruksia uskonnosta

Törmäisin mielenkiintoiseen tutkimukseen: uskonnolliset Internet-sivustot aiheuttavat enemmän virustartuntoja kuin aikuisviihdesivut. Itseasiassa, riski näyttäisi olevan peräti kolminkertainen aikuisviihdesivuihin verrattuna, mikä herättää tietysti monia kysymyksiä.

Mutta mikä selittää uskonnollisten sivujen vaarallisuuden? Kolme syytä tulee mieleen.

Huono tietoturva

Uskonnollisia sivuja ylläpitävät henkilöt eivät välttämättä ole teknologiaa tuntevia, vaan käyttävät mitä ratkaisuja sattuvat itse keksimään tai joihin Googlella törmää. Tällaisissa ympäristöissä tietoturva on mitä on ja mitä sattuu, kuten tietysti muissakin harrastevoimin verkosta ymmärtämättömien ylläpitämissä palveluissa.

Palveluun jota ei ylläpidetä osaavasti on mahdollista ujuttaa haittakoodia esimerkiksi alustan haavoittuvuuksien kautta. Jos yhteisö ei osaa päivittää alustaa, on lopputulos helposti infektioita toisen päälle.

Luotettu reitti

Uskonnollinen sivu näyttää luotettavammalta: kuka Jeesuksen nimissä nyt viruksia levittelisi? Ikävä kyllä verkkorikollisilla ei ole mitään ongelmaa levittää Mohammed-matoa, Raijin-rootkittiä,  tai Visnu-virusta. Mikäli uskonto on hyvä vektori johon luotetaan, sitä luonnollisesti käytetään kanavana levittää infektioita. Jos virusviestin kuvauksessa lukee että oma uskonto tuomitsee helvettiin avamaatta ja eteenpäin levittämättä jättämisestä, voi se hartaammalle olla selvä tilanne. Ja jumalvirus löytyykin äkkiä myös koneen sisältä.

Helppo kohde

Tätä vaihtoehtoa väläyteltiin eräillä sivuistoilla, mutta en itse ole mieltynyt siihen. Ajatus on siis, että jos ihminen on jo hurahtanut uskontoon, uskoo se mitä vain muutenkin. Tai miedommassa muodossa, että jos uskot jo vaikkapa Thoriin, et tietenkään pidä mitään missä hänen nimensä on epäluotettavana. Valitettavasti viruskirjoittajat eivät omaa näitä rajoitteita. Jos Jeesus on avain pääsyyn tietokoneelle, tulemme näkemään entistä enemmän Jeesusviruksia jatkossakin.

En henkilökohtaisesti pidä tätä erityisen hyvänä selityksenä. Suurin osa ihmisistä ei uskonnonkaan kanssa kuitenkaan luota yksinomaan kaikkeen missä uskonnon nimi on. Jokainen meistä ymmärtää, että pakana voi piirtää ristin, muslimi kykenee lukemaan ääneen Buddhalaisia haikuja ja kristitty kykenee laulamaan Thorin ylistyssävelmää. Uskonnollisen materiaalin luotettavuus Internetissä ei ole mitään mihin luotettaisiin automaattisesti. Valtaosa uskovista luottaa toki uskontoonsa, mutta enimmäkseen oman kirkkonsa väkeen ja ehkä koko uskontokunnan kattojärjestöihin. Harvempi uskova luottaa kaikkeen johon risti sattuu olemaan tuherrettu.

Lopullinen totuus

Uskottavin selitys näistä on lopulta tietoturvaan liittyvä. Osaamaton päivittäjä ja huonosti ylläpidetty sivusto on monesti uskonnollisten sivujen sääntö, eikä poikkeus. Tämä pätee moniin muihinkin harrastesivuihin ja ehkä korostuu hieman uskonnon kanssa, sillä valtavirtauskonnoilla on tietty taipumus konservatismiin, ja se ei yleensä kulje käsikädessä uusien teknologioiden ymmärtämisen kanssa.

Muutkin faktorit voivat vaikuttaa toki asiaan. Varmasti jokin hakkeri jossain on päättänyt kokeilla uskonto-lähestymistapaa viruksillaan ja varmasti on myös ihmisiä jotka luottavat kaikkeen jossa on oman uskon logo, ne vaan tuskin ovat ne dominoivat syyt. Perinteinen ylläpidon lepsuilu tai puuttuminen on muutenkin yleisin syypää teknotautien saamiseen.

Rehellistä pariutumista

Henry Laasanen kirjoitti äskettäin siitä miten miehet joutuvat valehtelemaan treffeillä. Kirjoitus oli hauska, mutta sen esittelemä kuva oli yksipuolinen ja puutteellinen. Laasanen kommentoi usein voimakkaasti sitä kuinka miehen arvo parisuhde- ja seksimarkkinoilla on naisen vastaavaa heikompi. Tässä kirjoituksessa esitellyt perusteet eivät kuitenkaan ole mielestäni valideja.

Laasanen siis argumentoi että miehen on valehdeltava ensitreffeillä. Rehellinen mies kuulostaisi siis tältä:
"Massapostitin nettiviestejäni kymmenille alueeni naisille. Ensin lähetin viestejä parhaimman näköisille naisille, mutta eivät he vastanneet. Sitten alensin rimaani ja pääsin lopulta treffeille sinun kanssasi. Et todellakaan ole mikään ykkösvaihtoehto, mutta markkina-arvoni ei vaan riitä enempään. (Onpas muuten hyvännäköinen tarjoilija tässä paikassa, mutta häneen minulla ei ole mahiksia)

Nyt kun ollaan tavattu, niin voitaisiin jatkaa iltaa vaikkapa seksillä. Mietin sitten myöhemmin, kannattaako tätä suhdetta jatkaa. Minulla on muutamia täkyjä edelleen vetämässä sinua viehättävämpiin naisiin, mutta jos ne menevät puihin, niin voidaanhan me jonkinlaista säätöä harkita.."

(Lyhensin lainausta hieman, Täysi versio löytyy siis Laasasen omasta blogista.)
Luonnollisesti tuolla ei paljoa onnistanut ja Laasanen argumentoi kuinka miehen on oltava epärehellinen koska pariutumisessa valta on naisella. Vastaavasti täysin rehellinen versio menisi näin:
"Etsin suhdetta tositarkoituksella ja sinun profiilisi kiinnitti heti huomioni: pidät hevosista ja minäkin olen kiinnostunut hevosista. Tykkäät myös romanttisista kävelyistä meren rannalla ja ne ovat myös minunkin suosikkejani.

Yhden illan suhteet eivät kiinnosta minua, saati sitten nykyään muodissa oleva polyamoria. Haluan uskollisen suhteen yhden naisen kanssa ja sinä olet niin viehättävä, että voisin viettää vaikka lopun elämääni kanssasi."
Laasanen veti tästä päätelmän miehen heikommasta arvosta parisuhdemarkkinoilla: miehellä ei ole valtaa asiassa, hänen tehtävänään on tehdä naiseen vaikutus ja naisen tehtävä on valita mies. Näin miehen täytyy valehdella ensitreffeillä tai häntä ei onnista.

Ensinäkemältä tätä päätelmää tukee tietty määrä todistusaineistoa. Esimerkiksi valtaosa nisäkäslajeista perustaa parittelunsa käyttäytymiseen jossa uros kukkoilee saadakseen naaraiden huomion ja naaras valitsee kenet ottaa. Ihmisillä tämä näkyy siinä miten tyypillisesti ajatellaan että miehen täytyy tehdä vaikutus naiseen, eikä toisinpäin. Kyseessä voisi sanoa olevan siis myös ihmiselle lajityypillisen käyttäytymisen.

Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus. Pariutumisessa nainen voi olla hyvin aktiivinen osapuoli ja nähdä myös paljon vaivaa tehdäkseen toiseen osapuoleen vaikutuksen. Ensimmäisenä naaras joutuu hankkimaan miehen huomion päästääkseen näille ensitreffeille. Hän saattaa pukeutua provokatiivisesti tai muuten ilmaista olevansa saatavilla saadakseen miehet kiinnostuneeksi.

Naisen toiminta voi olla keskimäärin passiivisempaa huomion ja oman arvon osoittamista, mutta väittämä että pariutumisessa mies olisi ainoa toimija on suoraan väärin. Vaikutuksen tekeminen on molempien sukupuolien vaatimus. Jopa stereotypian mukaisissa esimerkeissä näemme miten molemmat suukupuolet ovat aktiivisia toimijoita, jotka pyrkivät periaatteessa jonkinlaiseen parhaaseen mahdolliseen onnistumiseen pariutumisessa.

Laasanen ei myöskään huomioi, miten nainen ensitreffeillä ei ole välttämättä sen rehellisempi kuin mies. Myös nainen jättää ensitreffeillä monia asioita kertomatta, jotta mies muodostaisi tästä hyvän kuvan. Mitä se rehellinen nainen sanoisi samoilla treffeillä?

"Sain treffikutsuja joitain ja suurin osa oli minua paljon vanhempia seksin vonkaajia. Yhden kanssa kävinkin kun olin hieman epätoivoinen, mutta siitä ei sen enempää. Tässä pitäisi päästä äkkiä vauvantekoon. Et sinä siihen se paras ole, mutta ne kitaristit joita haluan oikeasti eivät sitoudu, vaan panevat ja menevät eivät tahdo lapsia. Kai tuollainen b-mies passaa.
Kyllähän noita miehiä on roikkumassa. Toiset treffit on huomenna ja kattelen miten ne menee ennen kuin soitan sinulle takaisin.
Ottaisin mieluumin oikean ihastukseni, mutta minulla ei ole siihen mahdollisuuksia. Se tietää miten haluttava on, eikä sitoudu minuun koska sen ei tarvitse. Jos saisin siihen mahkut, lähtisin täältä heti. Arvioin kuitenkin että sinä saatat sitoutua vain minuun koska sinulla on ehkä pienemmät mahdollisuudet naisten kanssa.
 Jos tästä ei tule mitään, palaan takaisin mainitsemani fb-tyypin luokse. Saa siltä sentään seksiä vaikka vähän likainen olo jääkin."
Eräillä omilla ensitreffeillä nätimpi osapuoli kertoi hyvin varhaisessa vaiheessa hätäsektiostaan. Mukava nainen kyllä, mutta kuunneltuani vartin yksityiskohtaista kuvasta siitä miten vatsa revitään auki ja millaiset jäljet siitä jäi ja miten pahoinvoivana nainen sitten oli viikkoja, oma kiinnostukseni  hieman romahti (ruokahalusta puhumattakaan). Nämä asiat eivät olisi olleet niin suuria ongelmia jos ne olisivat tulleet ilmi myöhemmin, mutta varhaisessa vaiheessa ne jäivät hyvin dominoiviksi. Nainen ensitreffeillä ei siis välttämättä ole sen rehellisempi ja liika rehellisyys voi kaataa myös naisen mahdollisuudet.



Tässä ei kuitenkaan ole kyse niinkään rehellisyydestä, vaan pikemminkin vaikutuksen tekemisestä. Ensitreffeillä tehdään ensivaikutelmaa ja ensivaikutelma muodostuu hyvin tunnepohjaisesti. Tarkoitus ensitreffien kaltaisessa tilanteessa ei ole valehtelu, vaan parempien puolien korostaminen. Ensimmäisten tutustumisten aikana paljastuneet asiat vaikuttavat kaikkein voimakkaimmin ihmisen käsitykseen toisesta ihmisestä.

Kun muodostan ensivaikutelmaa ihmisestä, vaikuttaa kaikki mitä hän sanoo tähän mielikuvaan hyvin voimakkaasti. Minulla ei ole vielä ennakkokäsitystä henkilöstä ja jokainen vähäinenkin lause voi vaikuttaa muodostamaani kuvaan. Henkilöstä ei ole vielä mitään kuvaa, joten piirrän hänestä kuvaa ja tartun herkästi kaikkeen mitä hän sanoo rakennusmateriaaleiksi.

Vaikutus pienenee ajan kanssa. Mitä paremmin tunnen henkilön, sitä vahvempi mielikuva minulla on kyseisestä henkilöstä. Jos olen saanut henkilöstä jo käsityksen vaikkapa mukavana ja hellänä henkilönä, en välttämättä muuta kantaani jos hän kertoo tehneensä jotain inhottavaa. Jos taas ensitapaamisen aikaan kuulen jostain inhottavasta asiasta, voin herkemmin muodostaa henkilöstä mielipidettä sen mukaisesti. Hän ei olisikaan mukava ja hellä ihminen joka on joskus tehnyt virheen, vaan inhottava ihminen.

Tuntemisen alussa saatu vähäkin tieto muodostuu myös paljon määrittävämmäksi koska muita rakennnuspalikoita ei ole. Näin jos ensitreffeillä kerron vaikkapa mielenkiinnon aiheeksi roolipelit, tälle toiselle henkilölle roolipeleistä muodostuu minua määrittävä asia, hän määrittää minut roolipelaajaksi. Jos taas kerron tämän myöhemmin, kyseessä ei ole enää minua määrittävä asia. En ole hänen mielessään roolipelaaja, vaan roolipelit ovat vain yksi asia mitä teen. Jos roolipelit määrittävät minua, olen roolipelaaja, jos ne eivät määritä minua olen henkilö joka harrastaa roolipelejä.

Toki voimakkaita määrittelyjä voi muodostua myöhemminkin. Ensitapaamisen kohdalla nämä voivat muodostua paljon herkemmin kuin myöhemmin.

Ensitapaamisen aikaan saamme toisesta henkilöstä hyvin karrikoidun ja yksinkertaistetun kuvan. Näin omien nurjien puolien esittely - mitä Laasanen kutsuu rehellisyydeksi - on vain huonon ensivaikutelman rakentamista. Henkilöllä voi hyvin olla kaikki nuo negatiiviset piirteet joita Laasanen esittelee hauskassa rehellisessä kuvauksessaan, mutta nämä eivät ole henkilön ainoita tai keskeisimpiä piirteitä. Kyseinen henkilö on varmasti paljon muutakin, kuten vaikka sählyharrastaja tai komediafani tai hyvä tarinoitsija. Alussa nämä piirteet ovat ehkä hyödyllisempiä esiteltäviä kuin kertoa miten surullisessa pariutumistilanteessa on.

Kaikenkaikkiaan, pariutumisen alku on muusta parisuhteesta hieman poikkeavaa aikaa. Kaksi henkilöä eivät vielä tunne toisiaan ja yrittävät nopeasti selvittää onko toisesta itselleen sopivaa kumppania. Molemmat haluavat samalla antaa toisilleen itsestään positiivisen kuvan. Ensitapaamisen aikana ei siis välttämättä valehdella, vaan keskitytään positiivisten piirteiden jakamiseen.

Varsinainen valehtelu on vielä kokonaan toinen asia. Henkilö joka valehtelee niillä ensimmäisillä treffeillään, voi päästä toisille treffeille, mutta ampuu itseään oikeastaan jalkaan. Jos annan kumppaniehdokkaalle itsestäni suoraan väärän kuvan, saatan päätyä parisuhteeseen henkilön kanssa jolle en sovi lainkaan. myöhemmin tällainen voi kostautua jopa suhteen romahduksella kun valhetta ei enää kyetä ylläpitämään.