Liian paha Perussuomalaisiin

Perussuomalaisia pidetään joissain piireissä natsipuolueesta seuraavana. Tämä on toki liioittelua ja natsivertaukset eivät ole täysin osuneita, varsinkin kun on melkoinen määrä varsinaisesti natsilta vaikuttavaa väkeä jotka on nimenomaisesti erotettu tai eronneet perussuomalaisista.

Facebookista löytyi mielenkiintoinen avoin ryhmä: PerusSuomalaisista erotetut. Kyseessä on ryhmä jossa Perussuomalaisiin liian erikoiset ainekset pääsevät valittamaan asiasta. Jäseniksi on kutsuttu nähdäkseni melkoinen määrä ihmisiä jotka eivät ryhmään halua kuulua, mutta varsin paljon aktiivisia keskustelijoita ryhmässä silti on. Ryhmällä näyttäisi olevan oma tilauksensa. Keskustelu ryhmässä vaihtelee puolueen epäonnistumisista aina erottamisesta tai eroamisesta valittamiseen ja paljon syvemmälle ikävään suuntaan paljastaen tämän porukan luonnetta.

Eronneet tai erotetut eivät ole saaneet kenkää liiasta vihervasemmistolaisuudesta, vaan päinvastoin. Ryhmän keskustelujen perusteella ryhmän jäsenet ovat niitä jotka pitävät Perussuomalaisia nykyisellään liian vihervasemmistolaisena. Persut kun eivät vastusta tarpeeksi homosaatiota, maahanmuuttajia, Bilderberg-ryhmää, väärän värisiä maahanmuuttajia ja sensellaista.

Kyseisen ryhmän seinällä olevat keskustelut ja jaetut linkit kertovat ryhmästä paljon. Jaan seuraavana muutamia löytämiäni esimerkkejä nimet ja kuvat sensuroituna. Ryhmä on avoin joten mikään sen sisältö ei sinällään ole salaista.

Sivuilta löytyy tosiaan kaikkea jännittävää, esimerkiksi Yhdysvaltojen orjuuden puolesta sotineiden etelävaltioiden ylistystä:


Ryhmässä rinnastetaan maahanmuuton kritisointi maan puolustamiseen:


Haukutaan Yhdysvaltojen keskustaoikeistolaista tummaihoista presidenttiä. Tätä pidän outona sillä poliittisesti kyseinen presidentti ei ehkä ole mahdottoman kaukana keskustaoikeistolaisesta perussuomalaisuudesta, ehkä mies on liian liberaali - tai liian musta:


Ryhmässä muistetaan myös raivota kaikkea maanpetturuudeksi havaittavaa vastaan. Hyviä kohteita ovat salonkipersujen lisäksi mm. vihervasemmisto, Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari:



Toki ryhmässä kammotaan Islamisaatiota ja ollaan huolissaan kun perussuomalaiset eivät uskalla sitä vastustaa:



Ehkä parhaana otoksena, ryhmässä mennään mukavan syvälle salaliittoteorioiden päähän poliittista uima-allasta. Eräät ovat jakaneet ryhmään jännittävää salaliittokamaa:


Eräät kommentaattorit menevät pidemmällekin, paljon pidemmälle:

Ja joillekin kommentoijille on selvää etteivät Perussuomalaiset mene tarpeeksi pitkälle isänmaan puolustamisessa. Puuhaavatpa eräät persuille isänmaallisempaa jatkajaakin:


Mielenkiintoista porukkaa todella. Perussuomalaisia dissataan salonkisuomalaisina ja eronneita ja erotettuja (tai uhan alla olevia) ylistetään sananvapauden ja isänmaan puolustajina, uskaltavathan he sanoa ääneen sen mitä nämä halveksutut salonkisuomalaiset eivät. Kuten mitä vihervasemmistolle pitäisi tehdä, mitä ukkoja maahanmuuttajat ovat ja miten "Islam-ongelma" pitäisi ratkaista. Niin ja irti EU:sta, homosaatio aisoihin ja niin edespäin.

Aika velikultia.


Päivitys 3.10: Poispotkittujen ryhmässä James Hirvisaaren erottaminen "natsitervehdyksiä eduskunnassa"-kohun jälkeen on saanut melkoisesti huomiota:


Kommentointi on ollut sitä taattua tavaraa:


Erilainen Android: Action Launcher Pro

Suurin osan Androidin launchereista toimii täysin samalla tavalla kuin muutkin: alhaalla dock, ruudulla ikoneita ja widgettejä, sivuilla lisää ruutuja. On kuitenkin joitain Launchereita jotka kokeilevat tehdä jotain uutta ja yksi niistä on varsin mielenkiintoinen ja tutustummekin siihen tänään.

Action Launcher Pro

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.chrislacy.actionlauncher.pro

 

Launcherissa on muutamia hyvin mielenkiintoisia eroavaisuuksia. Ensinnäkin sovellusten käynnistys löytyy pyyhkäisemällä vasemmalta reunalta jolloin sovellukset avautuvat Windows Phone-tyylisenä luettelona.

Kansioiden käsittely tapahtuu myös kiintoisasti. Kansion voi rakentaa tavalla missä kansion napsauttaminen avaa tietyn sovelluksen, mutta pyyhkäiseminen kansion päällä näyttää muut ohjelmat kansiossa. Lisäkikkana jos sovelluksen kuvakkeen päällä pyyhkäisee ylöspäin, avautuu kyseisen sovelluksen widget. Esimerkiksi musiikkisoittimen kuvaketta pyyhkäisemällä saa näkyville musiikki-widgetin josta voi vaikka kelata seuraavaan kappaleeseen.

Jos etsit hieman erilaista Launcheria, Action Launcher Pro tarjoaa juuri sellaisen, mukana pieniä mausteita Windows Phone-käyttöliittymästä, mutta silti täysin Android-pohjaisena. Sovelluksesta ei ole saatavilla ilmaista versiota, mutta reilun euron hinta ei kaada kenenkään taloutta.

Tietotekniikan sekakäyttäjä

IT-väellä on tapana muodostaa fanaattisia leirejä hyvinkin merkityksettömien aiheiden ympärille. Klassinen Windows vs. Mac -vastakkainasettelu on riehunut jo vuosikymmeniä ja tällä hetkellä katselemme suurella mielenkiinnolla älypuhelinekosysteemien sotaa, jossa Android ja iOS ottavat matsia herruudesta. Jotkut pitävät tästä leiriytymisestä ja ovat tiukkoja puristeja tekniikkansa kanssa. Taloon ostetaan vain yhden valmistajan laitteita ja vempeleitä ja kaikki muu on roskaa. Mutta sitten on niitä jotka sekakäyttävät hyvällä omatunnolla.

En itse ole koskaan oikein ymmärtänyt uskollisuutta tietylle merkille tai valmistajalle. Ymmärrän esimerkiksi kotimaauskollisuuden, onhan paikallisten yritysten tukeminen enemmän hyvää myös itselleni, mutta puhdas merkin tukeminen on aina ollut minusta outoa. Yritys ei ole henkilö, vaan ryhmittymä jonka takana olevat ihmiset vaihtuvat. Jos ostan vaikkapa Samsungin Galaxy S4:n tänään ja se on mahtava, ei kymmenen vuoden päästä Galaxy S10 -puhelin samalta yritykseltä sisällä välttämättä mitään osaakaan, jonka tuotannossa olisi ollut joku S4:ää rakentanut henkilö.

Yritysten brändit ovat tässä mielessä vain mielikuvia. Nimiä joiden takana oleva tekniikka, suunnittelu ja filosofia ei välttämättä millään tavalla periydy seuraaviin laitteisiin. Ehkä tämä ei ole niin hankala kohta kaikille, mutta itse en ymmärrä urheilujoukkueidenkaan fanittamista.

Merkkiuskollisuudesta vapaana sitä pystyy harrastamaan yhtä tietoteknisen maailman jännittävintä toimintaa: it-sekakäyttöä. Puhun työpuheluni Nokian Windows Phone- tai Applen iPhone-laitteella, vapaa-ajalla soittelen Samsungin valmistamalla Androidilla. Töissä käytän HP:n valmistamaa kannettavaa jossa on Apple-tarra liimattuna HP:n logon päälle. Kotona surffaan netissä Asuksen tabletilla tai Applen kannettavalla. Kun tahdon pelata, lämmittelen Sonyn Playstation 3:n, Microsoftin Xboxin tai Nintendon Wiin. Kun halajan kotona tehdä jotain raskaampaa tietoteknistä, käynnistän pöytäkoneeni. Tämä pyödän alla oleva behemotti onkin brändien sekamelska: käyttöjärjestelmä on Microsoftin Windows, prosessori Intelin, emolevy MSI:n, näytönohjain AMD:n, näppäimistö Logitechin, hiiri Razerin, kuvan näyttää Eizo, piirtoalusta on Wacomin.

Sanottakoon vielä etten ole koskaan kokenut merkittävämpiä ongelmia saada haluamiani tietoja siirrettyä laitteiden välillä – poikkeuksena kylläkin Windows Phone- ja iOS-laitteet, jotka ovat tässä suhteessa ongelmaisia. Muuten kaikki villi tekniikkani toimii yllättävän hyvin yhteen. Voin toistaa videoita sekasikiötietokoneeltani käyttäen Pleikkaria tai siirtää langattomasti tiedostoja HP:n kannettavasta Samsungin Android-puhelimeeni. Nykyisin laitteita voi paljolti myös etähallita ja joskus jopa eri teknologiaan perustuvilla laitteilla. Kannettavani osaa hallita Xboxiani ja matkapuhelimestani saa tehtyä pienen kosketusalustan tietokoneilleni.

Tietotekniikan sekakäyttäjänä pystyy jotenkin nousemaan aina neutraalimpi keskusteluissa alustojen yliherruudesta. Sitä tietää mitä laitteilla oikeasti voi tehdä ja mitkä osat hehkutusta tai haukkumista ovat vain fanaattisuutta. Windows on nykyään oikeasti varsin vakaa ympäristö. Mäkit kaatuilevat ja hajoavatkin. Android on varsin turvallinen. Bluetooth oikuttelee ajoittain ihan valmistajasta riippumatta.

"Monokäyttäjien" kritiikki on aina mielestäni vähän kyseenalaista. Miten käyttäjä joka käyttää vain yhtä järjestelmää voisi oikeasti tietää kuinka hankala tai huono kilpaileva järjestelmä on? Kokeileminen ei ole hyvä mittari, sillä kun totumme yhteen järjestelmään, opimme sen ajattelumallit ja muihin hyppääminen on hankalaa. Macin jälkeen Windows tuntuu epäkoherentilta. Windowsin jälkeen Mac tuntuu jähmeältä. Windows Phonen jälkeen iPhone tuntuu vanhanaikaisen näköiseltä. Androidin jälkeen iOS tuntuu rajoittuneelta. Monokäyttäjälle ei kilpailevista järjestelmistä jää näkyville kuin yksi vaikutelma:

“En osaa käyttää välittömästi yhtä hyvin kuin omaani, niinpä omani on parempi!”

Ei ole, et vaan ole tottunut siihen. Todellinen sekakäyttäjä oppii laitteiden filosofiaa enemmän kuin opettelee ulkoa nappien sijainteja. Tärkeimpänä sekakäyttäjä on osaa oikeasti olla objektiivinen siinä mihin eri laitteet käyvät. Hän tietää mistä alustasta tulee paras mediakeskus, mistä paras tiedostoserveri ja mistä paras päivittäinen puhelin. Sekakäyttäjän ei tarvitse ostaa tölkinavaajaa purkinavaajaksi, vaan jokaiseen asiaan voidaan rohkeasti ostaa se oikeasti sopivin työkalu; vähemmän ennakko-odotuksia ja käsityksiä ja sitä enemmän irti jokaisesta laitteesta.

Ja siksi sekakäyttö on niin hauskaa.


Taide ja miten en ymmärrä sitä

Sosiaalisessa mediassa vastaani tuli linkki Glen Cocon VICE-julkaisuun kirjoittamaan artikkeliin "I'm sick of pretending: I don't "get" art". Artikkelin keskeinen väittämä oli aiemminkin jo kuultu: sekava moderni nykytaide ei ehkä ole minkään veroista. Jossain määrin olen samalla kannalla.

Epäsuosittu mielipiteeni aiheesta on tylsä. En itse erityisemmin ymmärrä taidetta joka ei
a) sisällä mitään minkä tuottaminen vaatisi taitoa
b) ole muuten vaikuttavaa tai esitä mitään.

En ymmärrä miksi wc-pönttö taidemuseon keskellä on taidetta. En ymmärrä miksi keskinkertainen valokuva maisemasta jossa ei ole mitään erityistä on taidetta. En ymmärrä miksi kissan kiduttaminen on taidetta. Ymmärrän miten kymmeniä tunteja tehdyn maalauksen kauneus on taidetta. Ymmärrän miten upeasti aseteltu lähes elävä valokuva harvinaisesta linnusta on taidetta. Ymmärrän miten satoja tunteja vieneen patsaan kauneus on taidetta. Ymmärrän jopa miten vaikuttava tanssiperformanssi on taidetta.

Mutta sitten on esimerkiksi lähes legendaarinen Ars 95 jonka seurauksena noussut äläkkä on ehkä joillain vielä muistissakin. Jos keittiövermeet jotka on täytetty kropan epämääräisimmillä nesteillä ovat taiteellisia, menetän kiihtyvää vauhtia kiinnostustani taiteeseen.

En sano etteikö kaikki kriittisesti esittämäni olisi taidetta. Ehkä se on. En vaan itse ymmärrä "taidetta" jonka tekeminen ei vaadi oikeaa taitoa tai joka ei muuten tee vaikutusta. Perustelut joita olen saanut eivät ole olleet erityisen tyydyttäviä.

Pysähdy ja pohdi

Yksi tällaisen "eriskummallisen taiteen" puolustus on taiteilijan halu pysäyttää pohtimaan asioita ja kertoa ajatuksia taiteen kautta. Jos taiteilija tahtoo kertoa asioita ja saada ihmiset pohtimaan, onko todella viisasta valita viestille muoto josta ei saa selvää? Taideteoksien keskeisiin asioihin kuuluu tulkinta, mistä seuraakin mielenkiintoinen ongelma: jos taide on tulkinnanvaraista, emme varsinaisesti voi erottaa taidetta satunnaisuudesta. Jos taiteessa on kyse omasta tulkinnasta, mikä lopulta erottaa esimerkiksi tietokoneen ja matemaattisen algoritmin luoman satunnaiskuvion tarkoituksenmukaisista pensselinvedoista jos molemmista muodostuu vain sekasotkua koherentin kuvan sijaan?

Voidaan sanoa että taiteilijan visio ja yleisön tulkinta, mutta jos taide kohoaa tarpeeksi abstraktiksi, tulkintojen mahdollisuus osua yksiin taiteilijan kanssa on häviävän pieni. Jos taas halutaan vain herättää ajatuksia, silloin se matemaattinen abstraktio on omalla tavallaan ihan yhtä hyvä taiteensa kanssa kuin taiteilijakin. Kun teemme nimittäin tulkintoja, teemme ne itse. Aivomme ovat varsin kehittyneitä hahmontunnistusvempeleitä ja löytävät lähes mistä tahansa satunnaisesta joukosta joitain muotoja. Kun on muotoja, on tulkintoja.

Kuka määrittelee taiteen

Oikeastaan ainoa peruste jonka olen jotenkin niellyt on taiteen käsitteen laajuus. Kuka määrittää mikä on taidetta? Tässä teemme taiteen määrittelystä röyhkeyden teon. Taiteen määrittäminen olisi sen rajoittamista. Tässä on kuitenkin suuri ongelma: jos mikä tahansa voi olla taidetta, silloin kaikki on taidetta. Jokainen teos on taidetta, mutta miksi lopettaa siihen. Onko teoksella pakko olla tekijä? Eikö luonnon itse muovaamat asiat ole aivan yhtä hyvin taidetta?

Jos taidetta ei saa määrittää tai rajoittaa, kaikkea voidaan kutsua taiteeksi ja sanasta tulee käytännössä merkityksetön. Sana joka tarkoittaa kaikkea mahdollista, ei ole erityisen tarpeellinen sana.

Taidevamma

Olen käynyt museoissa ja taidenäyttelyissä, ihaillut jopa tiettyjä teoksia. En kuitenkaan koskaan ole onnistunut pysähtymään yhdenkään teoksen luoksi minuuteiksi kuten näen ihmisten tekevän. Enkä kertakaikkiaan ymmärrä mitä he tekevät. En tiedä mitä minun pitäisi saada irti teoksen tuijottamisesta, olen jo nähnyt sen ja ADHD:ni epätoivoisesti käskee minua katsomaan välillä jotain muuta.

Eräs tuttavani ehdotti että taide olisi hieman kuin jazz-musiikki: sitä joko ymmärtää tai ei. Jazz-musiikissa ei ole mitään valittamista, mutta ehkä en vaan ymmärrä taidetta.

Baaripokailu osoituksena miesten etuoikeuksista?

Modernissa feminismissä on yksi suuri ongelma: tämä ennen totuttuja malleja haastava liike on alkanut muodostamaan omia ennakkokäsityksiään. Näistä ennakkokäsitteistä on tullut lähes dogmia ja voimakkain niistä on kaikkialla läsnäoleva patriarkaatti. Tämä malli hallitsee feminististä ajattelua niin voimakkaasti ja patriarkaatti nähdäänkin syypääksi myös tilanteisiin joissa sen rooli on vähintään kyseenalainen.

Mainion esimerkin antoi Alecia Lynn Eberhardtin Luna Luna -julkaisuun kirjoittama teksti 'Stop saying "I have a boyfriend'". Kirjoituksessa Eberhardt kuvaa miten baareissa naisia isketään varsin aggressiivisesti ja tehokkain tapa saada kiinnostunut ihailija lopettamaan on väittää tälle poikaystävän jo löytyvän. Tämä ilmiö on varmasti totta, mutta sen syiden tulkinnassa Eberhardt lähtee metsään.

Hän nimittäin väittää miesten lopettavan iskuyrityksensä vain jonkinlaisesta omaisuuskäsitteestä ja kunnioituksesta muita miehiä kohtaan. Miehet eivät hänen mukaansa iske varattua naista, koska tämä on jo merkitty jonkun muun omaisuudeksi ja koska miehet ilmeisesti eivät kunnioita naisia samalla tavalla kuin heidän fiktiivisiä poikaystäviään.

Tässä on hänen mukaansa kyse "male privilege" -ilmiöstä, miesten etuoikeudesta.

Varusmiesarmeijan puolustuspuhe

Kansalaisaloite tahtoo kieltää varusmiesarmeijan. Kampanjan nimi on Ohion.fi, eli vanhaa kunnon armeijan loppumisen lingoa lainataan armeijan lopettamiseen. Sinällään sopivaa. Kampanja tahtoo luopua pakollisesta asevelvollisuudesta, mutta ei oikeastaan esitä mitään siihen tilalle, sanoen sen olevan juttu mitä muut selvittelevät.

Olen erittäin vahvasti eri mieltä tässä. Motivaationi eivät ole ihan yhtä isänmaallisintoiset kuin eräällä aliupseeriliiton kirjoittajalla, oma kantani perustuu puhtaasti rauhanomaisuuteen ja demokratiaan. Varusmiesarmeija on nimittäin ainoa armeija jota demokraattisen maan on järkevä hankkia.

Käytännössä ainoa vaihtoehto varusmiesarmeijalle on palkka-armeija ja tämä on looginen lopputulos jos varusmiesrakenteesta luovutaan. Vastustukseni palkka-armeijalle voidaan tiivistää kolmeen premissiin:
  1. Varusmiesarmeijan kanssa ei luo pysyvää sotilasluokkaa.
  2. Varusmiesarmeija ei aiheuta vallankumouksia tai tulita oman maansa kansalaisia.
  3. Varusmiesarmeijalla on erittäin hankala hyökätä minnekään.


1. Ei pysyvää sotilasluokkaa

Varusmiesarmeija takaa ettei sotilaan elämä tai sota ole keskeinen osa kuin hyvin pienen kantahenkilökunnan parissa. Inttiaikanaan nuoret tapaavat hetkellisesti miettiä olevansa sotilaita, mutta tämä ajatus hälvenee niilläkin jotka sen kanssa leikkivät kun siviiliin paluu koittaa. Kukaan ei jää sotilaaksi, vaan lähes jokaisella on siviiliammatti ja elämä armeijan ulkopuolella. He eivät ole sotilaita, vain ihmisiä jotka opettelevat tekemään jotain järkevää äärimmäisten olojen iskiessä. Varusmiesarmeijan kanssa laajalle osalle kansaa opetetaan sotimisen perusteita, mutta tästä tulee erittäin harvalle oleellinen osa identiteettiä eikä varusmieskoulutuksesta jää käteen taitoja joilla tappaa ilman sitä rynnäkkökivääriä.

Palkka-armeijan kanssa maahan muodostuu sotilasluokka jonka elinkeino on sotilaan ammatti. He identifioituvat sotilaiksi, he saavat toimeentulon sodan mahdollisuudesta ja varsinaisista sotilastehtävistä. He elävät muiden sotilaiden kanssa suuren osan ajastaan ja helposti alkavat muuttumaan uskollisiksi komentoketjussa armeijan edustajille, välittömille esimiehilleen ja armeijalle.

Ja kyseisen armeijan suostuttelu tekemään tuhmuuksia on valovuosia helpompaa kuin varusmiesarmeijan. 

Armeijan sisällä on omat arvonsa ja tavoitteensa ja ne eivät aina välttämättä mene yksiin kansalaisten tahdon kanssa. Mitä esimerkiksi tekisi syvästi uskonnollinen armeija jos sekularisoitunut kansa tahtoisi erottaa valtion tai kirkon? Puuttuisiko se peliin? Skenaario voi olla päinvastainenkin sekulaarin armeijan ja uskonnollisen valtion välillä. Joka tapauksessa, armeijan ja sen jäsenten motiivit ja halut maan tulevaisuudelle eivät välttämättä ole samat kuin kansan tai sen demokraattisesti valitsemien poliitikkojen.

Muistetaan myös, että kyseinen poppoo on erilaista kuin esimerkiksi poliisi ja vaikka tällaista armeijaa voisikin käyttää kriisitilanteissa helpommin, on siinä merkittäviä ongelmia. Poliisiin verrattuna sotilailla ei tyypillisesti ole erityisen suurta kykyä rauhoitella siviileitä tai muutenkaan tehdä muuta kuin tuoda uhkaava läsnäolo tilanteeseen kuin tilanteeseen. Heidän koulutuksensa on tappamisen opettamista - fakta jota puetaan kauniimpiin muotoihin, mutta sitä se käytännössä on. 

Yksikään rauhankyyhkyistä jotka kaipaavat loppua varusmiesarmeijalle ei ole onnistunut vastaamaan minulle miksi he ajavat asiaa, joka johtaa suoraan pysyvän sotilasluokan muodostumiseen. Varusmiespalveluksessa on omat ongelmansa, mutta se on äärettömän paljon rauhanomaisempi vaihtoehto kuin ainoa realistinen seuraus sen lopettamiselle.

2. Kansanarmeija ei kumoa kansan valtaa

On yllättävän hankalaa saada varusmiehistä koostuvaa armeijaa apuusi jos aiot tehdä jotain perseilevää. Yksikään armeijan komentoketjun henkilöistä tuskin onnistuisi ylipuhumaan gonahdusvalmiita varusmiehiä ottamaan presidenttiä vallasta tai ampumaan mellakoijia. Varusmiesarmeija ei auta ketään vallankaappauksessa, eikä auta pitämään epäoikeudenmukaisesti valtaan noussutta diktaattoria vallassa.

Kansanarmeijalla on teoriassa mahdollista tehdä pahuutta, mutta se on huomattavasti hankalampaa kuin palkka-armeijalla. Varusmiehet eivät ole "uskollisia" armeijalle laitoksena tai sen komentajille. Heille ne ovat sivuasioita, eivät elämän keskeisiä tekijöitä. 

Kiinteästä palkka-armeijasta tulee myös oma tahonsa. Armeijan komentajilla on nimittäin äkkiä valtaa jota heillä ei ollut ja vallan mukana tulee mahdollisuus käyttää tätä valtaa. En puhu vain vallasta käskeä iskuja, vaan myös poliittista painostusvaltaa.

En ole kuullut yhtäkään järkevää argumenttia siitä miksi joku tahtoisi korvata valtion kansalaisiin täysin sidotun varusmiesarmeijan, omassa maailmassaan elävällä palkka-armeijalla. Miksi ihmeessä tahtoisin armeijan joka tarpeeksi vahvaksi kasvettuaan saattaa kaataa demokraattisen järjestelmämme?

3. Ei hyökkäämiseen

Varusmiesarmeija on käytännössä itsepuolustusarmeija. Varusmiehet taistelevat tehokkaasti lähinnä hyökkäystä torjuessaan ja vaatii melkoisen määrän propagandaa saada joukko siviilejä hyökkäämään innokkaasti naapurimaahan tai tekemään "oikeutettuja iskuja" päivän pahista vastaan.

Palkka-armeija on mahdollista saada tekemään näitäkin asioita ja helpolla vielä. Tämä on kirjaimellisesti heidän työtään, oli sen oikeutus miten hatara tahansa. Palkka-armeija on helppo siirtää tekemään operaatioitaan minne vain ja iskut "terroristien" tai muiden ikäväksi todettujen tahojen niskoihin muuttuvat äkkiä mahdollisiksi.

Ammattiarmeijan kanssa meillä olisikin äkkiä suuri joukko ihmisiä joilla on aktiivinen valmius sotia pyydettäessä. Varusmiesarmeija on ehkä sotavalmis, mutta melkoisella viiveellä. Heidän siirtämisensä ulkomaille sotimaan tai tekemään iskuja on erittäin hankala operaatio, siinä missä jatkuvasti valmiuttaan ja osaamistaan ylläpitävän ammattiarmeijan voi periaatteessa heittää minne tahtoo, milloin tahtoo. Ei se mahdotonta ole varusmiesarmeijallakaan, mutta hyvin hankalaa.

Varusmiesarmeijaa ympäröi tietty jähmeys toiminnassa. Se on hidas laittaa toimimaan kunnolla ja siinä on omat ongelmansa. Nämä ongelmat osoittautuvat vahvuuksiksi kun asiaa tarkastelee demokratian ja rauhan kannalta. Varusmiesarmeijalla voi tehdä niitä pahojakin juttuja, mutta se on hankalaa.

En ymmärrä miksi tahtoisin auttaa kehitystä joka tekee sodankäynnin aloittamisesta johtajillemme helpompaa. Jos sotaan lähtö on helppoa, sotaan lähdetään helposti. Voimme kuvitella mikä ero Yhdysvaltojen innolla pommittaa muuta maailma olisi jos sen kansalaiset pitäisi ensin saada lähtemäänkin kyseiseen sotaan pysyvän sotilasluokan sijaan. Tiedämme esimerkeistä mtien kyseinen kehitys on kaikkea muuta kuin hyvä suunta.

Asevelvollisuudesta luopuminen ja palkka-armeija

Heti kättelyssä voidaan unohtaa horinat siitä ettei asevelvollisuuden lakkauttaminen loisi ammattimaista palkka-armeijaa. Tässä tilanteessa palkka-armeija on ainoa seuraus mitä siitä voi seurata, ainoa mistä voidaan keskustella on sen laajuus.

Jos asevelvollisuus lakkautetaan, on vain yksi skenaario jossa Suomeen ei muodostu pysyvää sotilasluokkaa ja palkka-armeijaa. Tämä lähes utopistinen vaihtoehto olisi armeijan lakkauttaminen kokonaan. Periaatteessa mahdollisuuksiin kuuluu myös armeijan huomattava pienentäminen, esimerkiksi pelkkään vapaaehtoisuuteen perustuva varusmiesarmeija. Molemmat vaihtoehdot olisivat varmasti mielenkiintoisia, mutta kumpikaan niistä ei tule tapahtumaan maamme nykyisen ulko- ja sisäpoliittisen tilanteen kanssa. Venäjän läsnäolo ja ryssäpelko takaavat etteivät paineet ulkoa tai sisällä katoa vahvan armeijan ylläpitämiseen.

On mahdollista että lopputulos olisi jotain tältä väliltä, esimerkiksi vapaaehtoinen varusmiespalvelus jota täydennetään ammattiarmeijalla. Tässäkin tapauksessa päädytään kaikkiin samoihin ongelmiin kuin yllä kuvasin, vain hieman pienemmässä suhteessa ehkä, mutta skenaariot pysyvät samoina. Jotkut esittävät kolmantena vaihtoehtona ns. vapaaehtoista varusmiespalvelusta, jossa halukkaat menisivät armeijaan ja heidän taistelutaitoaan pidettäisiin paremmin yllä kuin nykyistä. Tämä ei skenaariona eroa ammattimaisesta palkka-armeijasta muuten kuin nimen perusteella ja kaikki samat varjopuolet ovat yhä läsnä.

Emme tällä hetkellä ole vielä lähelläkään tilannetta jossa armeijasta itsessään voitaisiin luopua. Jos myönnämme tämän, huomaamme miten poistamalla asevelvollisuuden tuemme vain armeijan rakenteellista muutosta. Tämän muutoksen ainoa suunta on vaarallinen: pois kansaisiin sidotusta organisaatiosta, kohti itsenäistä toimijaa jolla onkin yhtäkkiä oma sanansa sanottavana maamme politiikassa. Suomesta ei tule rauhallisempi paikka, vaan maa jossa kansalaisten mielenosoitusta kaatamaan voidaan kutsua osaava palkka-armeija. Suomesta ei tule vastuullisempi ulkopoliittisesti jos kykymme tehdä sotilasoperaatioita ulkomailla helpottuu. Suomesta tulee maa jolla on kykyä iskeä ulkomaille  - ja joka tulee iskemään ulkomaille.

Ehkä jokin etäinen tasa-arvon parantuminen voi tapahtua jos kyseinen palkka-armeija ei syrji naisia, mutta jotenkin se tuntuu laihalta lohdulta menetysten edessä.

Hirveä Heteropride?

Oletteko kuulleet ilmiöstä nimeltä heteroylpeys? Kyllä, kokonainen ilmiö näyttäisi olevan ehkä muodostumassa konseptin ympärille. Heinäkuun heitteillä oli heterotietouden kuukausi ja puuhataanpa Helsinkiin ihan Hetero Pride-kulkuetta.

Sosiaalisessa mediassa lähipiirini kommentointi asiasta oli sanokaamme aavistuksen verran vihamielistä tai pilkallista (mikä osin oli varmasti täysin ansaittua) mikä heijasteli asiasta käytävää laajempaa keskustelua. Yksien mielestä viimeinkin saadaan jotain tasapainoa "ainaiselle" homoasialle. Toisten mielestä kyseessä on vastenmielinen hyökkäys seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan. Kolmannet syyttävät heteroylpeys porukkaa oman etuoikeutetun aseman unohtamisesta tai lapsellisista peloista.

Lähipiirissäni oli lähes puhtaasti Hetero Pride-meiningille naureskelevaa puhetta. Tämä sai sisäisen vastarannan kiiskini heräämään ja lähdinkin tutkailemaan ja pohtimaan onko heteroylpeys-meiningille jotain oikeaa tilausta ja syytä, muutakin kun homofobia siis. Olen mielestäni varsin vapaamielinen yksilö. Niputan kysyttäessä itseni poliittisesti suhteellisen liberaaliksi ja enemmän vasemmalle kuin oikealle. Olen sitä väkeä joka puhuu seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestatoistuvasti. Painotan kuitenkin paljon henkilökohtaista oikeutta mielipiteisiin ja identifioitumiseen, mikä teki tästä minulle kiintoisan aiheen tutkailla.

Heteroylpeyden lähtökohdat

Jos yksinkertaistamme asiaa, heteroylpeys-meiningeissä on kyse ihmisistä jotka tahtovat juhlistaa heteroseksuaalisesta suuntautumistaan ja valitsemaansa perhemallia. Perhemallilla viitataan suhteellisen paljon liikkeen sisällä nimenomaan monogaamiseen parisuhteeseen, mikä on heteroylpeysliikkeessä se hehkutettavin malli. Liike on osin siis suuntautumista mutta myös elämäntapaa hehkuttava. Kun viittaan myöhemmin tekstissä elämäntapaan tai vastaaviin, viittaan tähän, tarkoitukseni ei ole väittää seksuaalista suuntautumista elämäntavaksi tai valinnaksi.

Käytännössä heteroidentiteetille ja marssillekin on perusteluja. Niitä käyn läpi alapuolella osissa yksi ja kaksi. Osassa kolme puhun siitä mikä olisi fiksu suhtautuminen heteroylpeysporukasta ja osassa neljä paljastan mikä on totuus tästä heteroylpeyden puolestapuhujista. Haluan ensin ymmärtää ja sitten vasta tutkailla ilmiön nurjaa puolta.


Osa 1: Ainoat jotka puhuvat hyvää heteroudesta ovat natseja

Ensimmäisenä sukellamme validaation ihmeelliseen maailmaan. Kun järjestämme tapahtuman jonkin kunniaksi, validoimme kyseisen ryhmän, kohotamme heidät hetkeksi valokeilaan ja julkisesti kehaisemme heitä. Kuka meistä ei tahtoisi validaatiota minälleen ja omille valinnoilleen? Kun lapsiperheen arjen pyörittämisestä pää pyörällä oleva aikuinen kuulee olevansa etuoikeutettu hetero, ei välttämättä voida odottaa merkittäviä syyllisyyden tunteita.

Heteromonogamia ei nimittäin saa erityisen paljon positiivista palstatilaa. Ehkäpä siinä ei ole mitään poikkeavaa tai erikoista, ei mitään riittävän kiinnostavaa mistä puhua. Kiinnostavaa asiaa saadaan aiheista jotka poikkeavat totutusta normista ja ehkäpä tämän takia heterous ja monogamia kohoavat esiin vain vertailukohteina kun esitetään tai puolustetaan jotain niistä poikkeavaa. Näissä konteksteissa heteroseksuaalisuus on lähes aina negatiivinen normi jonka levinneisyyden takia mikään muu suuntaus ei voi selvitä ja monogamia on malli johon ihmiset on aivopesty ja pakotettu ja josta irtautuminen kuvataan vapauttavana.

Voimme huomioida myös ns. hetero-olettamus, jonka mukaan jokainen kirjallisuuden hahmo ja mielipideteksti tulee heteroperspektiivistä ellei toisin sanota. Tässä on murunen totuutta, mutta se ei ole miten asia näyttäytyy. Kun asiaa käsitellään, heteromonogamisuus esitetään usein pahassa roolissa, kolossina jonka alla muut eivät voi hengittää ja johon kaikkien muiden on vain mukauduttava. Suuri massa joka sorsii pientä joukkoa, se on heterouden imago.

Positiivista palautetta heteromonogamia saa yleensä vain erinäisten "sosiaalisten konservatiivien" puheissa. Tähän porukkaan kuuluu väkeä jonka kanssa ei halua olla samaa mieltä: homofoobeja, kiihkouskovaisia, perussuomalaisia ja muita kyseenalaisia tahoja. Pahimpana nämä "positiiviset" tekstit on lähes aina kirjoitettu ikävissä tarkoitusperissä: mollaamaan ja väheksymään seksuaalivähemmistöjä. Heteropositiviinen teksti joka ei ole kielteinen seksuaalivähemmistöjä kohtaan on harvinaisuus.

Tässä on yksinään hyvä syy puhua heteroseksuaalisuudesta ja monogamiasta: tällä hetkellä vallalla on imago, että heteropositiiviset kommentit tulevat k*sipäiltä joiden mielipiteisiin ei haluta koskea pitkällä tikullakaan.. Seksuaalisten suuntautumisten ja elämäntyylien dialogissa on seksuaalivähemmistöjen ääni, homofobisten kusipäiden ääni ja sitten syvä hiljaisuus ns. heteronormatiiviselta rintamalta.

Osa 2: Muuttuvan maailman heteroidentiteetti

Elämme muuttuvia aikoja. Teknologia on muuttanut yhteiskuntamme täysin ja muuttaa yhä. Tämä muutos on erittäin nopeaa ja se tuottaa myös sosiaalisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Perheen malli on tässä muutoksessa mukana, samaten sukupuolten roolit, suhtautuminen toisiinsa, seksuaalisuus, aivan kaikki. Tämän kaiken keskellä monella on hankaluuksia enää löytää itselleen merkitystä.

Ennen merkityksen ja roolin löytäminen oli suhteellisen helppoa. Joskus syntymäsi antoi kaiken mitä tarvittiin: olit kauppiaan ensimmäinen poikalapsi: sinusta tuli isäsi jälkeen hänen kauppatoimintansa jatkaja. Olit sepän vesa, sinusta tuli seppä. Syntymäsi paikka, vanhempasi, sukupuolesi ja olosuhteet määrittivät roolisi ja oma merkityksesi yhteiskunnalle oli helppo nähdä. Itsensä määrittely oli helpompaa.

Tänä Päivänä tilanne on erilainen. Työssä meistä on tullut osia niin suurissa koneissa, että merkityksen löytäminen sitä kautta on harvalle mahdollista. Miten voin löytää merkityksen, roolin tai määritellä itseni jos olen kaupan kassa? Jos järjestelen papereita toimistossa? Jos myyn lehtiä puhelimitse? Suuri osa meistä ei enää voi määrittää itseään työn kautta.

Tämän Päivän ihminen löytää itsensä muuta kautta. Määritämme minän ainutlaatuisuuksillamme, tavoilla joilla erotumme massasta. Kun määritämme heterouden ja monogamian jonkinlaisiksi monoliiteiksi joista julkisesti poikkeaminen on rohkeaa, teemme myös vastaavan väittämän: ei poikkeaminen tekee sinusta vähemmän rohkean ja erityislaatuisen. Heteroseksuaalisuus ei ole piirre jolla pystyt erottumaan, eikä ole monogaamisuuskaan.

Lisäksi jos heteroudesta poikkeavan kuvan esiintuominen on rohkeutta, heteroidentiteetti ei tarjoa mitään tällaista positiivista ominaisuutta mitä huomioida. Identifioitumalla vähemmistöön voimme liittää itseemme sen vähemmistön positiiviset kuvat, mutta identifioitumalla enemmistöön voimme liittää itseemme vain enemmistön negatiiviset kuvat. Enemmistön positiivisten piirteiden korostaminen koetaan etuoikeuksilla leventelyksi. Toinen on rohkeutta, toinen on etuoikeutta.

Kun nyt otamme ne monet heterot jotka eivät ole homofoobeja, jotka elävät tässä "vanhaksi" sanotussa monogaamisessa perhemallissa, heille ei jää itsensä määrittelyyn mitään positiivista. He eivät ole työnsä puolesta mitään ja heidän perhemallinsa ei edusta mitään, eikä heidän seksuaalinen suuntautumisensa merkitse mitään.

Seksuaalisesta suuntautumisesta on tullut osa identiteettiä. Seksuaalivähemmistöjen vahva julkinen identifoituminen on varmistanut sen kampanjoilla jossa seksuaalivähemmistöjen hyväksyttävyyttä on nostettu. Tarkoitus tietysti on tehdä ns. normista poikkeavista seksuaali-identiteeteistä tuttuja ja saada ihmiset ymmärtämään ettei niissä ole mitään pelättävää tai outoa. Seksuaalivähemmistöillä on ollut vuosisatojen vihat niskassaan ja tätä mielikuvaa parannetaan parhaiten saamalla ihmiset huomaamaan että heidänkin lähipiiristään löytyy näitä niin sanottuja poikkeavia.

Kyseinen kampanjointi on tärkeää työtä kasvattaaksemme suurten massojen ymmärrystä seksuaalivähemmistöistä, mutta samalla se on luonut ajatuksen seksuaalisen suuntautumisen (homo, hetero, bi, aseksuaali) ja elämäntyylin (monogamia, polyamoria, jne.) olevan oleellinen osa identiteettiä. Tämän identiteetin korostaminen nähdään rohkeana tekona (syystäkin) kun sen tekee vähemmistöön kuuluva, mutta ylimielisenä enemmistön ollessa kyseessä. Kyseinen identifioituminen ei ole mahdollista heteroseksuaalille, muuten kun aiemmin mainitsemieni negatiivisten homoviharyhmien kautta.

Osa 3: Heteroylpeyden pilkkaamisen vaarallisuus

Nyt kun heteroidentiteettiä identiteettiä tahdottaisiin kohottaa, ovat äänet poikkeuksetta pilkkaa. Linkitin tekstin alussa muutamaan artikkeliin, mutta ne eivät ole ainoita. Eräskin Hesarin kirjoitus taputteli heterorukkia päälle niin alentuvasti, että halusin hetkellisesti liittyä perussuomalaisiin. Naureskellaan sille miten kyllä heteroraukoilla on hankalaa kun heitä aina sorsitaan ja heillä on niin rankkaa.

Hetero Priden pilkkaaminen on kuitenkin se kaikkein huonoin ajatus. Ihmiset haluavat kuitenkin tuntea ylpeyttä itsestään ja elämäntavastaan. Tämä koskee kaikkia jossain määrin ja kun ns. heteronormatiivinen ihminen joka ei ole syvästi kiinni seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin liittyvässä keskustelussa päätyy lukemaan miten heteroylpeys on ylimielistä ja lapsellista ja väärin, puolustusreaktio on aika herkässä.

Puhutaan mielikuvista joita nämä heteroylpeyttä vähättelevät tekstit aikaansaavat. En identifioidu Hetero Pride-väkeen, mutta huomasin miten ärtyneeksi tulin kun teksti epäsuorasti viittasi ettei minun suuntauksessani ole mitään juhlittavaa tai ylpeiltävää - ja vastavuoroisesti että tietyissä muissa suuntauksissa olisi. Asenne tuntui olevan että ainoa syy marssia on puolustautuminen hetero-etuoikeuksia vastaan ja hetero-etuoikeutettujen pitäisi olla hiljaa tai puolustaa seksuaalivähemmistöjä. Heteroilla ei ole ongelmia, vain etuoikeuksia ja heteroudesta ylpeily on muiden sortamista. Hienoa työtä Tuuli Hongisto ja Maija Aalto, saitte seksuaalivähemmistöjen aseman puolustajan hetkellisesti harkitsemaan uudelleen.

Jos Hetero Pride-meininki on niin sisällötöntä ja lapsellista, jos sen takana on oikeasti vain homofobiaa ja ennakkoluuloja, paras tapa tehdä tämä on antaa porukan itse näyttää se. Mielipidekirjoitukset jotka vaativat ihmisiä "tsekkaamaan etuoikeutensa" tai heterorukattelee, aikaansaavat vain syvempää jakautumista. Ne ovat omiaan viemään asiasta epävarmoja ihmisiä aidan toiselle puolelle, enkä usko sen puolen olevan se jossa ihmisoikeudet voittavat.

On totta ettei heteroseksuaalisuus ole mitenkään vaarassa. Ketään ei lynkata heterouden takia tai savusteta ulos työpaikalta tai kielletä luovuttamasta verta. Laki ei kiellä sinua avioitumasta rakastamasi ihmisen kanssa tai hankkimasta lapsia adoption kautta jos kehonne eivät siihen kykenekään. Et lennä pihalle kirkostasi jos suuntautumisesi selviää. 

Mutta kukaan ei myöskään taputa sinua olalle ja muistuta ettei suuntautumisessasi ja elämäntyylissäsi ole mitään pahaa. Nykytilanteessa saamme suhteellisen usein muistutuksia siitä miten seksuaalivähemmistöissä tai vaihtoehtoisissa perhemalleissa ei lopulta ole mitään pahaa, huomaamme herkästi jos jokin ryhmä jää välistä. Jos dialogimme tyyli on korostaa asioiden viattomuutta, asia josta näin ei tehdä on oletettavasti viallinen.

Siihen rakoon saatettaisiin tarvita jotain.

Osa 4: Heteroylpeyden likainen käytäntö

Voimme argumentoida marssin heterouden puolesta olevan kannanotto homoseksuaalisuutta vastaan, mutta sama argumentaatio voitaisiin kääntää päälaelleen Gay Pride-marssista. Jos minkä tahansa asian puolesta tehty kannanotto on äkkiä myös "päinvastaisen" asian vastakkainen kannanotto, muuttuu melkoinen määrä asioita äkkiä vihapuheeksi.

Joka tapauksessa argumentissa homovastaisuudesta on valitettavan paljon perää. Heteroylpeys-porukoista löytää suhteellisen pienellä hakemisella vanhaa kunnon homofobiaa ja todella p*skamaisiakin asenteita sekä muuta kummallista. Huomaamme myös helposti miten kyseenalaisia tahoja ilmaisee tukeaan heteropriden taakse. Löydämme sieltä fennomaaneja, uusnatseja tai vaikka Venäjän homofobisten lakienkin kannattajia.

Oi kyllä, on paljon huonoja syitä olla "heteroylpeä" ja yksi suurimmista niistä on seksuaalivähemmistöjen pitäminen likaisena ali-ihmisroskana. Tämä ei tarkoita kaikkien heteroylpeiden olevan homofoobeja, mutta....

Heteroylpeys-meiningeissä on kuitenkin merkittävä osa tätä homofobia-porukkaa. Heidän tavoitteensa ei ole antaa heteromonogamialle ääntä tai identiteettiä. He haluavat ylistää heteroutta panetellakseen homoseksuaalisuutta. He haluavat puhua monogamian hienoudesta ja ylivoimaisuudesta saadakseen muut parisuhteen muodot näyttämään moraalittomilta ja sairailta.

Kukaan ei voi kiistää tämän porukan osuutta heteroylpeys-liikkeessä. He ovat suurella todennäköisyydellä liikkeen selkäranka ja runsain kannattajajoukko. Osissa yksi ja kaksi kuvattu asia on idealisoitu ja lähes teoreettinen heteroylpeysliike. Käytäntö on tällä hetkellä hyvin toisenlainen.

Hetero Pride Helsinki-tapahtuman sivuilta löytää lyhyelläkin läpikäynnillä selkeitä osoituksia liikkeen surullisesta tilasta. Liikkeen Facebook-seinältä löytyy linkkejä sukupuolineutraalia avioliittoa vastustavaan tapahtumaan ja ns. kriittisiä kommentteja kuten nämä:
"Homohypetystä on liikaa. Useissa TV-sarjoissakin pitää olla vähintään yksi kiintiöhomo. Homous kuvataan täysin normaalina omnaisuutena. Moni ihan järkevältä tuntuva ihminen hyväksyy avoimen homouden."
"Suurin osa ihmisistä toki hyväksyy homoseksuaalisuuden olemassaolon mutta ei halua NORMALISOIDA sitä ekvivalentiksi heterosuhteiden rinnalle. Emmehän me rinnasta pedofiliaa tai sodomiaakaan samanarvoisiksi heterosuhteiden kanssa. Seksuaalikriittisyys (homosuhteissa) ei ole fobiaa vaan rationaalinen seuraus siitä mitä pidämme eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävänä."
"TV on pahin homottaja...toimittajaksi ei nykyään aito hetero edes pääse...hätätapauksissa pääsee myös BI,jollei pätevää homoa ko tehtävään sillä hetkellä löydy." 
"Homoilua tulee joka tuutista. Onneksi telkkarissakin voi vaihtaa kanavaa ja pistää kokonaan kiinni. Baareissa ovat tulleet yhä röyhkeämmiksi. Homot takaisin kaappiin."
Kannanotot kertovat jotain. Reiluuden nimissä on mainittava että vastakkaisiakin kommentteja löytyy, mutta tykkäyksiä saavat eniten juuri nämä homofobiset kommentit, eivät niille esitetyt vastakommentit. Hetero Pride Helsinki on syvästi homovastainen - tai ainakin sen jäsenet ovat homovastaisia ja peukuttavat innokkaasti homovastaisia kommentteja. Sanotaan että äkäisin ryhmittymä on jokaisen ryhmän sisällä äänekkäin, joten tämä voi olla puhdas illuusiokin.

Hetero Pridelle on olemassa perustelu, mutta se pätee vain eräänlaiseen puhtaampaan heteroylpeyteen joka korostaa sitä miten kaikki ihmiset voivat olla ylpeitä itsestään suuntautumisesta ja perhemallista riippumatta. Nykyinen liike ei sitä tuntuisi olevan tai ainakin sen varjossa ratsastaa aivan liikaa negatiivisia elementtejä jotka hakevat etuoikeutta, eivät tasa-arvoa tai mitään muutakaan positiivista.

Nokian odotettu myynti Microsoftille

Nokian matkapuhelinbisnes on myyty Microsoftille. Se mitä on osattu spekuloida ensi hetkistä asti kun Stephen Elop tuli puikkoihin on viimein tapahtunut ja viimein huhupuheille voidaan laittaa stoppi.

Ne olivat nimittäin kaikki tosia.

Elop, Nokia, Microsoft

Elop teki parhaansa irrottaakseen Nokian omasta ohjelmistostaan ja naittaa Microsoftiin. Nokian oma tulevaisuuden käyttöjärjestelmä ajettiin alas, vanhempi Symbian samaten. Tilalle otettiin Microsoftin teknologiaa joille Nokia alkoikin heti sovelluskehittäjäksi. Lisäksi Elop piti "kuuluisan" palava öljylautta puheensa ja tiputti tehokkaasti Nokian matkapuhelinbisneksen arvoa.

Kaikki päätöksiä jotka aiheuttivat Nokian kotimaassa jatkuvia "Mitä hittoa se mies oikein tekee?" älähdyksiä kun osakkeiden hinta katosi ja markkinaosuudet sulivat. Mutta ei niissä toimissa mitään epäjohdonmukaista tai tyhmää ollut, niiden tavoite oli vaan vähän toinen kun osattiin odottaa.

On mahdollista ettei kyseessä ollut alusta asti suunniteltu juttu. Balmer on juuri vetäytymässä Microsoftilta ja ehkäpä osto onkin hänen jonkinlainen joutsenlaulunsa tai reaktio johdon muutokseen. Ehkä Microsoftin rautabisnesten epäonnistuminen ajoi tähän ja Nokia halvan hintansa kanssa oli mukavasti kädenulottuvilla. Tässä skenaariossa Elop ei olisi paha myyrä, vaan olisi ilmeisesti osaamattomuuttaan ajanut Nokian arvon mitättömäksi ja markkinaosuudet maton alle.

Jätettäköön huhumylly. Joka tapauksessa, nyt odotettu on tapahtunut ja Microsoft on ostanut Nokia puhelinbisneksen. Nokiaan ei ole ostettu, vain puhelinten valmistus, mikä jättää Nokialle varsin hyvin toimeentulevia yksiköitä.

On muuten huomattava että tätä kirjoitettaessa myynti on sovittu yritysten johdon tasolla ja osakkeenomistajien on se vielä hyväksyttävä. Nokian osakkeenomistajissa on noin neljännes suomalaisia tahoja, joten edes fennomania tuskin estää myyntiä. Yhtiökokous sen ratkaisee ja todennäköisesti hyväksyy.

Mitä tapahtuu puhelimille?

Nokian perintönä olleille puhelimille tämä omistajanvaihdos voi merkitä hyvääkin. Nyt Nokian Lumia-puhelimet ja niiden käyttöjärjestelmä tulevat samasta talosta, mikä voi parantaa niiden yhteyttä. Nokian uusien puhelinten suurin ongelma on ollut Windows Phone-käyttöjärjestelmän rajoitteet, minkä takia Nokialta ei ole kuulunut wp-läppäpuhelimia tai mitään muutakaan erikoisempaa: sellainen ei onnistu wp-alustalla. Kun ohjelmisto ja rauta tulevat samojen ovien takaa, parannukset voivat olla melkoisia.

Toisaalta tämä voi olla täysi kuolinisku Windows Phone-alustalle. On hankala nimittäin kuvitella minkään valmistajan kovin innokkaasti alkavan valmistaa wp-laitteita nyt kun Microsoft itsekin niitä rakentaa. Kilpailuasetelma on hyvin erikoinen kun muut valmistajat kilpailevatkin nyt suoraan Microsoftin kanssa - yhtiön jolta ne ostaisivat wp-lisenssit puhelimiinsa. Ehei, jos Microsoft ei kykene Nokian oston jälkeen puhaltamaan reippaasti tuulta Windows Phone-laitteiden kiinnostavuuteen, muut valmistajat tulevat hitaasti vetäytymään pelistä ja jättämään marginaaliin jääneen alustan Microsoftin huoleksi.

Symbianin tulevaisuus on vielä erillinen kysymys. On hankala sanoa tahtooko Microsoft tappaa ostamansa puhelinyksikön parhaiten rahaa tuottavat tuotteet vain uskottavuuden takia. Lisäksi Symbian tekee yhä temppuja joita Windows Phone ei osaa, kuten toimii kevyemmällä puhelinraudalla tai kestää viikon ennen uutta latausta. Arvaukseni olisi Microsoftin jatkavan halvimpien Symbian-puhelinten valmistusta, mutta lisäävän niihin omiin teknologioihinsa paremmin naitettuja ominaisuuksia, esimerkiksi paremman Office-yhteensopivuuden tai kytköksiä Microsoftin verkkopalveluihin kuten SkyDrive-ympäristöön.

Mitä sitten?

Pitäisikö tästä sitten raivota? Hankalampi sanoa, Nokian eniten rahaa vuotava yksikkö lähtee ja yritys itsessään ehkä jopa paranee. Nokian vaikutus Suomen talouteen on muutenkin kadonnut, joten sekään aspekti ei enää erityisemmin huolestuta. Tietylle kansallisylpeydelle tämä on ehkä eräänlainen kolaus: yksi tunnetuimmista suomalaistuotteista katoaa ja jää ylikansallisen yrityksen oman brändin alle.

Toisaalta, ehkäpä nyt Suomessakin voidaan alkaa vapaasti ostaa muita puhelimia kuin Nokiaa, se kotimaisuuden ripekin on nyt tiessään. Ehkä Microsoftin alla Nokian perinnöstä nousee jotain hienoakin. Katsotaan.